Peltotöissä Tuohivirsun kanssa

Kirjoitin keväällä Hippos-lehteen jutun Tuohivirsusta ja Uuraasta, kahdesta upeasta suomenhevosesta, jotka tunnetaan  taitavina työhevosina. Uuras ja Tuohivirsu asuvat Tanja Lundstenin Koti-tallilla Mäntsälässä ja käyvät sieltä käsin ”heittämässä” työhevoskeikkaa eri puolille Suomea. Minulla oli ilo tavata 10-vuotias Tuohivirsu Kumpulan koulupuutarhassa Helsingissä, jonne Tuohivirsu oli tilattu perunanistutuspuuhiin. Sainpa itsekin kokeilla miltä tuntuu pellon auraaminen ja äestys taitavan suokin kanssa.

Pääsin Tuohivirsun kanssa kyntöhommiin Helsingin Kumpulaan 

Tanja oli hurauttanut Kumpulaan Tuohivirsun ja apuriensa Lemmyn ja Anetten kanssa aamuksi. Saapuessani paikalle Tuohivirsua jo varustettiin kyntöhommiin. Päälle sovitettiin luokkivaljastus kakkula-aisoihin, eli länget, setolkka, mäkivyöt, setolkkaremmini ja työsuitset pitkine ohjineen.

Ja sitten pellolle. Ensiksi Tuohivirsun kakkula- aisojen koukkuun kiinnitettiin kyntöaura. Katselin muutaman kierroksen, miten asiaa osaava kolmikko hoiti homman: Tuohivirsu veti, Anette ohjasi maastakäsin ja Lemmy hoiti auran käsittelyn. Tuohivirsu veti auraa kokeneesti mullassa tarpoen. Anette kannusti ”mennään”. Käsky ”liki” tarkoitti että pitää kävellä ihan auratun peltokohdan reunaa, eli liki vakoa. Muina käskyinä kuului tuon tuosta ”Prrryyy” ja ”seis”.

Näin kynnetään mallikkaasti

Sain kokeilla peltohommia itsekin! Opin muun muassa, että auran terää pitää painaa aavistus, jotta se sukeltaa multaan, muttei liikaa, jottei uppoa sinne ja matka tyssää. Jos nostin liikaa, liukui aura ikään kuin ”plaanissa” eli osa uraa jäi syntymättä. Myös sivusuuntaan piti olla tarkkana: jos aura alkoi imeä vasemmalle tai oikealle, ei korjausliike saanut olla liian suuri tai ura mutkitteli kuin humalaisen jäljiltä.

Alku näytti varsin huvittavalta, sillä roikuin ensin takapuoli pitkänä auran perässä tarpoen, mutta pikku hiljaa auran kahvat osuivat paremmin lantion tienoolle ja meno oli tasatahtista hevosen kanssa. Mikä voittajafiilis, kun sain tehtyä yhdellä kerralla samalla rytmillä viivasuoran tasasyvyisen uran! Tanja antoi hyvän neuvon: käsittele auraa kuin vedellä täytettyä kottikärryä – älä kallista liikaa mihinkään suuntaan, ettei vesi läiky yli.

Tuohivirsu päätti pysähtyä hetkeksi kesken vaon kynnön

Tuohivirsu, työhevonen

Kyntäminen oli yllättävän rankkaa. Hiki valui itsellä jo parin 50-metrisen uran jälkeen. Hatunnosto menneille hevos-ja maamiessukupolville, jotka ovat raivanneet ja viljelleet peltoja vuosisatoja!

Seuraavaksi Kumpulan koulupuutarhan porukka heitti kynnetylle pellolle kanankakkaa, joka meidän oli määrä äestää mullan sekaan. Jouduimme kuitenkin hetken odottamaan, koska Kumpulaan iski kevään rankin ukkonen. Istuimme Tanjan kanssa sadeasuissamme muna-asennossa pellon laidalla Anetten ja Lemmyn viedessä Tuohivirsun katokseen suojaan.

Jousipiikkiäes on kuin kaarevapiikkinen hara, joka raapii kanankakat auralla möyhityn mullan sekaan. Normaalisti työ ei ole kovin ”rankkaa”, mutta ukkosen kastelemassa mullassa rämpiminen teki siitä rankkaa sekä hevoselle että minulle. Äestäessä tehtäväni oli ”vain” ohjata hevosta niin, että pyörimme pellolla soikionmuotoisesti äestäen koko alueen. 

Oli yllättävän vaikeaa ohjata herkkäsuista Tuohivirsua äestetyn alueen reunoja pitkin suorine pätkineen ja u-käännöksineen. Kaikki korjausliikkeeni olivat liian suuria, jolloin Tuohivirsu veti äestä milloin vasemmalle, milloin oikealle. Pikkuhiljaa ohjasotteiden ja suullisten kehotusten vuoropuhelu alkoi sujua, ja saimme siihenkin hommaan suuntaa ja rytmiä. Vaikeinta oli kääntää Tuohivirsu äestyslaitteineen pellon pienissä päisteissä ympäri, vaikka heppa tottelikin sanaa ”käänny”.

Tässä käännän Tuohivirsua pellon päässä

Tässä ohjasin huti ja käännymme takaisin äestyskohtaan

Päivä täyttyi kyntämisestä ja äestyksestä. Tuohivirsu alkoi himpun väsyä märässä mullassa tarpomisesta, joten perunanistutuksen seuraavat vaiheet jätettiin toiselle päivälle. Toki Tuohivirsu sai runsaasti lepotaukoja myös peltotöiden lomassa. Välillä heppa riisuttiin puolittain varusteita ja ohjattiin huilaamaan herkullisen melassijuoman ääreen ja ruohomättäitä rouskuttamaan. Välillä ”Virsu” otti työn lomassa omia taukoja teeskennellen pissahätää. Se sopi meille kyllä, sillä peltotyötkin tehdään hevosen hyvinvointi edellä.

Tuohivirsu juomatauolla

Tuohivirsu on upea kiiltäväkylkinen ori, joka on oppinut työhevoseksi mentorinaan upea konkari, tänä vuonna 30 vuotta täyttävä Uuras. Tuohivirsu ja Uuras ovat maatöiden moniosaajia. Keväisin, kesällä ja syksyllä he ahkeroivat lähinnä pelloilla, talvella metsätöissä. Metsätöistä he pitävät erityisesti, sillä työn tulos on ”kavionkosketeltavissa” kun raskaiden tukkien täyttämä parireki kevenee reissun aikana kevyen tyhjäksi.

Tuohivirsu palaamassa peltohommista

Varusteiden purkua

Maatöiden lisäksi kaksikko tekee paljon muutakin, muun muassa vetää asiakkaita kärryissä ja reessä ja käy maastoilemassa ratsain ja ajaen Tanja Lundstenin tallilaisten kera. Lisäksi hevoset tekevät hääajoja, käyvät vanhainkodeissa ja palvelutaloissa virkistämässä asukkaita sekä kaikennäköisissä tapahtumissa. Molemmat hevoset toimivat myös hevosavusteisissa palveluissa sekä terapiahevosina. Elokuvissakin on esiinnytty.  

Ota yhteyttä Tanja Lundsteniin, jos tarvitset esimerkiksi hevoskärrykyytiä!

Temppuratsastusta talvipakkasella

No niin, olin elämäni toisella trick riding -temppuratsastustunnilla! Ensimmäisellä kerralla temppuilin niveliä lämmittävässä kesähelteessä Hestbakkissa pikkuisen issikan kanssa. Mutta nyt temppuilin Rauhalan tallilla joulukuussa, joten koordinaatiotani testasivat jänteitä kylmettävä pakkanen sekä isompiliikkeinen ratsu, suomenhevonen Helga. Opettaja oli sentään tuttu ja turvallinen Anni Jauhiainen.

Temppu temppuratsastustunnilla! Nyt Rauhalassa

Täytyy sanoa, että talvi vaikeuttaa lajia huomattavasti, sillä pakkasessa kroppa on jäykempi ja talvitamineet vaikeuttavat liikkeiden tekemistä. Mutta kivaa oli! 

Temppuilimme kaverini kanssa Helgan selässä vuorotellen. Toinen temppuili ja toinen kuvasi ja kannusti. Treeniin sisältyi olennaisena myös molempien kikatus. Ilo oli aitoa, sillä Anni teki homman mahdollisimman turvalliseksi valitsemalla ratsuksi viilipytty-Helgan ja taluttamalla hevosta riimun kanssa. Saimme siis keskittyä 100-prosenttisesti tehtäviin harjoituksiin.

Tässä Titanic käynnissä. Mutta sujui se pienen pätkän ravissakin!

Ihan hyvä vatsalihastreeni!

Kokeilimme kaikki kesän treenistä tutut liikkeet: heivautimme toisen jalan satulan yli, makasimme selällämme satulassa vaaka-asennossa, jökötimme satulan päällä slaavikyykyssä ja nousimme siitä suoriksi seisomaan sekä seisoimme hevosen kylkeä vasten yhden jalan varassa Titanic-kurotuksessa. Uutuutena kokeilimme vaakaa hevosen selän suuntaisesti (tumppu hepan harjaa käteen tukemaan tasapainoa), sekä punnerrusasentoa vatsallaan poikittain satulassa.

Teimme kaikki liikkeet ensin hevosen seistessä, mutta tosi pian siirryimme käyntiin (edistystä viime kerrasta, jolloin seisoimme tosi pitkään!). Titanicia kokeilimme myös ravissa. Ensin siitä ei tullut mitään ”seeeeeeeeis!”, mutta kun tasapainopiste löytyi, pystyin seisomaan ”melkein puolikkaan keskiympyrän verran” ravaavan Helgan kyljessä yhden jalustimen varassa.

Uutuutena punnerrusasento

Vanha tuttu urhea eisonta

Mitä seuraavaksi? Samojen liikkeiden jauhantaa niin, että ne pureutuvat lihasmuistiin. Sekä pidempiä pätkiä ravissa. Mitä siitä saan? Kivaa heppailua ja hyvää lihastreeniä! Seuraava tunti on jo varattuna.

Tässä linkki edelliseen juttuuni, jossa kuvaan miten liikkeet tehtiin.

Tässä linkki Annin treeneihin: North Arrow.

Tässä linkki Rauhalan talliin.

Lisää videoita instassa: Horseadventures_riitta 

Nuttunani oli House of Horses Helsingin lyhyt lämmin Shine in the Dark -jacket, jonka helmat eivät tarttuneet satulaan, tukikahvaan tai remmeihin.

Katsellaan Annin ja Helgan kanssa treenivideoita

Täyttä laukkaa tunturissa!

Ratsastusvaelsin pitkän viikonlopun verran suomenhevosilla Saariselän tunturi- ja vaaramaisemissa. Yövyin teltassa erämaassa ja tutustuin myös Lapin legendaariseen kullanhuuhdontaan. Vaikka kelit vaihtelivat auringosta rankkasateeseen, nautin joka hetkestä ja palasin kotiin mieli on täynnä vahvoja elämyksiä. Tässä kooste:

Ihailemme  Kulmakurua

Laukkaspurtit tunturin laelle olivat reissun aatelia! Hevoset pinkoivat innoissaan ylös kanervikkoista rinnettä ja saavuttivat tunturin laen tyytyväisinä höristen. Kaiken kruunasi huipulla käyskennellyt valkohäntäinen porolauma.

Tunturien laeilla oli mukava viivähtää hetki maisemia ihaillen. Tunturit ovat puuttomia, joten näköala sinisinä siintäneisiin tuntureihin oli huikea. Ensimmäisenä päivänä ihailimme maisemaa kauas taivaanrantaan, mutta viimeisen päivän tunturinvalloitus päätyi sateeseen ja sankkaan usvaan, jonka läpi ei nähnyt pariakymmentä metriä pidemmälle. Ei haitannut, sillä sekin oli Lapin luontoa todellisimmillaan.   

Tunturin laella sateessa ja auringossa

Saariselän vaellus vei syvälle erämaahan. Kahtena yönä yövyimme telttaleireissä, jossa illallinen ja aamiainen valmistettiin nuotiolla. Ensimmäisenä yönä asetuimme valmiiksi pystytettyyn kahdeksan hengen kaminatelttaan ja toisen yön nukuimme 2-3-hengen pikkuteltoissa. Happimyrkytys oli siis taattu yötä päivää. Olin onneksi varustautunut kylmän kelin makuupussilla, sillä yöt olivat viileitä ja osin sateisia. Vaelluksen jälkeen päätin, ettei reissuille kannata untuvapussia kevyempää koskaan pakatakaan.

Pikkuteltta ja kaminatelttaa sisältä. Saimme alusiksi porontaljat

Hepat tarhattiin telttojen viereen

Koska meille osui puolisateinen viikonloppu, tuli testattua vaellusvarusteet melko perusteellisesti. Vedenpitävät vaelluskengät osoittautuivat vettäpitämättömiksi, mutta kuivuivat onneksi ensimmäisen yön kaminateltassa. Sen jälkeen puin kenkiin sukkien päälle pienet muovipussit. Antaa kastua vaan! Ennen ratsaille nousua sipaisin ratsastushousujen päälle rain legsit ja takiksi reisiin ulottuvan House of Horses Helsingin ratsastukseen suunnitellun sadetakin. Tällä systeemillä pysyin melko kuivana koko reissun. 

Märistä hanskoista en välittänyt, koska oli lämmin. Olin unohtanut kotiin paketin ohuita muovisia kertakäyttösormikkaita, jotka olisivat pitäneet sormet kuivina ja lämpiminä ratsastushanskojen sisällä. Varustekateuttakin koin: reissukaveri oli ostanut Hipposportista näppärät kalossit, jotka pitivät jalat kuivina sateessa ja jokien ylityksissä. Hankintaan!

Riitta reissaa täysvarustuksessa

Eksoottinen elämys oli joen rantaan, mustikanvarpujen ja kanervikon päälle pystytetty lattiaton telttasauna. Teltan etuosa toimi ”pukuhuoneena” ja takaosassa avautui sauna puukiukaineen ja kapeine lauteineen. Siellä sitä istuttiin lauteilla ohi virtaavaa Tolosjokea telttaikkunasta ihaillen. Kokeilimme myös uimista kylmässä joessa, joka ainakin minulla jäi hyisen veden huljutteluksi.

Telttasauna varvikossa

Koska vaelsimme erämaassa, nautimme picnic-lounaat luonnon helmassa, yleensä kirkkaana virtaavan joen tai puron varrella. Sidoimme hevoset vaivaiskoivuun syömään mehevää heinikkoa ja kaivoimme satulalaukuista spriikeittimen, kattilan, kahvipannun ja kasaan painuvat eväboksit, joihin meille annosteltiin päivän kanawrapit, lihapullat tai nakkipasta. Murkina maistui mainiolta syvällä kairassa!

Picnic nautittiin yleensä joen rannalla

Jotta erämaaelämys olisi täydellinen, hoidimme ja huolsimme hevoset itse. Kannoimme hepoille aamuin illoin vedet läheisestä joesta, jaoimme heinät ja rehuannokset, harjasimme ja satuloimme ja tarkistimme kaviot. Minun ratsultani jäi yhden jalan kenkä ilmeisesti vetiseen suohon, ja uusi kenkä nakutettiin kavioon saman tien leirillä.

Kuruja, tuntureita ja virtaavia jokia. Tällä reissulla ratsastettiin syvälle Lapin kairaan, eli maasto oli sen mukaista: käyntiä ja ravia kanervikkoisilla vaarojen rinteillä, laukkaspurtteja tunturien laelle, hidasta ja huolellista käyntiä suomaastossa, käyntiä ja ravia tunturikoivujen lomitse, kahlausta paikoin vuolaana virtaavan Tolosjoen halki, hyppyjä tunturipurojen ja ojien yli, heppojen juottamista jyrkkäreunaisissa puroissa… Helpoimmilta tuntuivat lyhyet osuudet maastopyöräilyreiteillä.

Vaikeahkossa maastossa oli välillä autettava hevosta. Nousimme lähes joka päivä hetkeksi satulasta taluttamaan hevosta siksak-tyyliin alas jyrkimpiä ja kivisimpiä rinteitä. Pisin talutussessio taisi kestää puolisen tuntia. Se teki itse asiassa hyvää omillekin jaloille!

Reitti edellytti tasapainoa ja hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja menisi hukkaan, jos ei uskaltautuisi pitkiin vauhdikkaisiin laukkapätkiin tuntureilla tai laakson hiekkateillä, tai rohkaistuisi hyppyyn ojan yli. Siis ei aloittelijoille.

Suomenheppa – paras heppa. Meillä oli reissulla 5 ihanaa suomenhevosta, joista jokainen oli oma persoonansa. Oma ratsuni oli alun perin vaativan tason kouluratsu, joka jäyhänä ja vakavamielisenä asteli mättäältä toiselle, taituroi kivisillä poluilla, hyppi tunnollisesti ojien yli, kahlasi halki virtaavan joen, sekä laukkasi ja ravasi pitkin kanervikkoa ”koska se kuuluu ohjelmaan”. Aivan ihana, tunnollinen ruunaherra!

Oli hauska huomata, miten kokenut kouluhevonen rentoutui maastossakin kevyestä kuolaintuesta, ja miten se ratkaisi kiitolaukkapätkät harppomalla tyylikkäästi ”lisättyä laukkaa”. Ratsuani ei häirinnyt tippaakaan, että reissukaverit singahtivat horisonttiin pieniksi pisteiksi!

Myös reissukaverit pitivät hevosistaan, joista moni oli entinen ravuri. Se todellakin näkyi vauhdissa! Kivet ja kanervat sinkoilivat suokkien painellessa häntä suorana laukkaan! Osa hevosista oli kevyempiä, osa kovempia kädelle. Vetokisaan ei kannattanut – eikä tarvinnutkaan – ryhtyä.

Kaikilla hevosilla oli kiva luonne (vaikka yksi leikkikin hoidettaessa hetkittäin lohikäärmettä), hevoset osasivat asiansa, olivat eteenpäinpyrkiviä ja nauttivat reissusta. Tarvittaessa hevoset kannustivat toisiaan. Yksi ratsuista kulki alkuun verkkaisesti joukon jatkona ja ehdotteli omia reittejään, kunnes vaihdoimme paikkaa niin, että konkariratsuni – lauman johtaja – asettui peräsimeen letkan perälle. Eipä syntynyt enää rakoja jonoon!

Urheat vaellusratsumme

Raikas Lapin-makuinen lähiruoka ravitsi reissaajaa. Ratsastusreissuilla kuuluu syödä hyvin, sillä makunautinnot ovat osa matkailuelämystä. Saariselän vaelluksella herkuttelimme nuotiotulella valmistetuilla poronkäristyksellä ja taimenella, höystöinään perunamuusi ja kevyesti paistetut kasvikset. Yhtenä iltana paistoimme lettuja, toisena emme taimenähkyssämme jaksaneet ajatellakaan jälkiruokaa, vaan kapusimme illallisen päätteeksi lähes suoraan telttoihimme nukkumaan.

Illallinen leirissä joen rannalla

Vaellusreitin lopussa majoituimme Laanilan Kievariin, saunoimme perusteellisesti ja nautimme kievarissa kolmen ruokalajin illallisen mätileipineen, poropaisteineen ja lämpimine valkosuklaa-mansikka -kulhoineen. Oli hauska herkutella ravintolassa, josta oli suora näköala viereisellä niittylaitumella yöpyviin ratsuihimme.

Kullanhuuhdontaa ennen ja nyt. Viimeisenä vaelluspäivänä ratsastimme Rainbow’s End – kullanhuuhdonta-alueelle kuulemaan Lapin kullan historiasta ja nykypäivästä. Kuulimme valtauksen Paavo-isännältä, että kulta on oikeasti peräisin avaruudesta, ja että Lapin kultaa arvostetaan maailmalla verettömyydestä, koska sen vuoksi ei ole tapettu ketään.

Ivalojoen alue on Lapin suurimpia kultamaita Lapissa. Kultaa on kaivettu alueella 1800-luvun puolivälistä lähtien, ja kaivetaan jatkuvasti sekä lapiopelillä että koneellisesti, ja ahkera – lomia pitämätön – huuhtoja voi kaivuulla itsensä elättääkin. Venäjän-vallan aikaan kaikki kulta piti myydä Venäjän keisarille, mutta kaivajat salakuljettivat kullan Norjaan, jossa siitä sai paremman hinnan kuin ”kitsaalta keisarilta”.

Kullankaivuu ja huuhdonta ovat myös turismia. Talvisin Paavo vie tilausryhmille vaskoolit ja maajauhepussit vaikka hotelliin. Aika usein jonkun vaskoolissa kiilteleekin kauniita kultahippuja! Paavon valtaustienoolla on kaivettu kultaa ainakin 140 vuotta ja sitä pitäisi riittää vielä 500 vuodeksi.

Rainbow’s Endissä voi ihailla myös lukuisia arvokiviä, joita Suomesta löytyy (kuulemma turkoosia ei löydy). Prinsessa Dianan vihkisormuksen sininen safiirikin on kuulemma kaivettu Suomen Lapista.

Tämä neljän päivän ja kolmen yön ratsastusvaellus Arctic Trail to Lappish Gold on Horsexplore-ratsastusmatkatoimiston valikoimissa. Vielä on tilaa 9.9. starttaavalle reissulle. Ensi vuodelle o suunnitteilla vaelluksia elo- ja syyskuussa.

Reissasimme Saariselälle vaellusta edeltävänä päivänä Finnairin lennolla Ivaloon. Ostimme yhdeksi yöksi tähän reissuun räätälöidyn majoitus- ja kuljetuspaketin Aurora Villagesta. Meidät haettiin autolla kentältä Villageen ja vietiin aamulla Villagesta tallille. Aurora Villagen osin lasi-ikkunaisista mökeistä voi hyvällä säällä ihailla revontulia sängyssä makoillen. Koska ei ollut turistiaika, olimme ainoat asiakkaat ja meille tuotiin aamiainen huoneisiin jääkaappiin.  Toinen vaihtoehto olisi ollut majoittua omatoimisesti Saariselällä, ei huono sekään.

Osa kuvista on reissukavereiden ottamia. Kiitos heille!

Mainio oppaamme Maria

Heruttakkee lissää! Sanna Riikosen monté-opissa Kylämäessä

 Tykkään mennä silloin tällöin päivän monte-raviratsastusta, sillä siinä saa ratsastuksen lomassa huikeaa reisiprässiä, keskivartalotreeniä sekä ”paketin hajotessa” taattua naurulihasjumppaa. Toukokuussa kokeilin montéa Sanna Riikosen opissa Kylämäessä Horsexploren monté-viikonloppuna.

Sanna Riikonen esittelee monté-istuntaa tallissa

Ennen Kylämäen keikkaa olin mennyt montéa viime syksynä kaverin kanssa Vermossa. Tuolloin ratsuinamme oli aitoja ravureita, nyt Kylämäessä montéa ravasivat suomenhevosratsut. Linkit Vermo-montéihini tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä.

Sanna Riikosella on vakuuttava, peräti kansainvälinen monté-tausta. Sanna on treenannut lajia Suomen lisäksi Ranskassa, Saksassa ja Belgiassa. Meriittejäkin on siunaantunut mukavasti, muun muassa kylmäveristen PM-mestaruus Ruotsista, Suomenhevosen SM Suomessa, sekä useita suomenennätyksiä. Ravikärrypuolella Sannalla on naisohjastajien suomenmestaruus ja kerran Sanna on edustanut Suomea ravitapahtumassa Maltalla.  Ohjastuksen rinnalla Sanna kehittää ravivarusteita yhteistyössä RW-valjaiden kanssa.  Olimme siis osaavissa käsissä.

Sanna Riikonen demoaa monté-istuntaa lounastauolla tuolilla seisten

Treenin lomassa Sanna kertoili montésta maailmalla. Laji on peräisin Ranskasta, jossa sen arvostus näkyy mm huikeina, jopa 300.000 euron kilpailupalkintoina.  Ranskassa tie raviohjastukseen kulkee montén kautta, eli ensin opitaan ravi selästä, sitten vasta siirrytään kärryyn. Moni huippukuski ohjastaa jatkuvasti sekä ratsain että kärrystä – myös osa hevosista menee molempia lajeja.

Sanna kertoi montén tukevan raviohjastusta monin tavoin: hevosen liikeradan tuntee, ja mahdolliset ongelmat paikallistaa parhaiten selästä käsin ratsain. Monté-ratsastus parantaa ohjastajan avujen käyttöä ja sitä kautta ohjastustekniikkaa. Montéssa kasvattaa ohjastajan kuntoa, ja hyväkuntoinen ohjastaja on tehokkaampi myös kärryssä.

Monté on mukavaa vaihtelua myös ravihevoselle. Se tuulettaa päätä ja avaa tien erilaisiin luokkiin. Joillekin ravureille tekee hyvää mennä vaikka ”välivuosi” montéa ja parannella tekniikkaa ja tasapainoa uuteen ravikärryvuoteen.

Kurssi alkoi hakemalla hepat laitumelta

Monté-satuloitu suokki

Kylämäen monté-päivämme alkoi hakemalla hevoset laitumelta talliin, jossa satuloimme ne Sannan tuomiin monté-varusteisiin. Kun hevoset oli satuloitu, noustiin selkään. Se tehdään jockey-tyyliin ”pukkaamalla”. Onneksi sain avukseni jakkaran, ponnistus oli silti riittävän erikoinen.

Sitten ulos kentälle. Keikuimme satuloissa polvet ylös niputettuina ja haimme tasapainoa uraa kiertäen. Kun perustekniikka oli tuttu, se testattiin asettamalla pallot takamuksen alle ja paperilappuset polvien ja satulan väliin. Ne eivät (olisi) saaneet pudota….

Pyörittyämme aikamme kentällä oli aika tehdä monté-lenkki maastoon. Sanna otti meidät lenkille yksi kerrallaan ja ratsasti vieressä asentoa kommentoiden ja jaksamiseen kannustaen. Maneesin ympäri kulkenut lenkki ei ollut pitkä, mutta jouduin antautumaan pari kertaa satulaan istumaan. Oli silti aikas sankariolo lenkiltä palattua!

Sinne päin... mutta vielä pitäisi heruttaa!

Päivän monté-opit voi kiteyttää näihin teeseihin:

1)Montéssa istutaan siististi viikattuna: jalat ovat 90 asteen kulmassa ja yläkroppa taitettuna kohti hevosen kaulaa.

2)Takamuksen ja satulan väliin saa mahtua max kuvitteellinen kananmuna, joka ei saa pudota eikä mennä rikki. Takamus ei saa jäädä liian eteen, vaan sitä pitää työntää - ”heruttaa” -taaksepäin.

2)Polvet pidetään kiinni satulassa niin napakasti, että ratsastaja pysyy selässä polvien varassa, jos jalustimet poistetaan (takamushan on ilmassa…). Polvien asentoa helpottaa varpaiden kääntäminen sisäänpäin.

3)Ratsastajan painopiste ei saa olla etupainoinen (painopiste on satulassa, vaikka takamus on irti), mutta ohjilla  voi ottaa tukea hevosen kaulasta asettamalle ohjat poikittain kaulaa vasten. Näin myös käsi pysyy rauhallisena.

4)Kantapäät pidetään neutraalissa asennossa, sillä alas painettu kantapää toimii jarruna, varvastus puolestaan kaasuna.

Miten onnistui? Siinähän tuo… Hauskaa oli ja korvissa soi vieläkin karjalaisen Sanna Riikosen yleisin korjaushuuto tunnillamme (kun polvet irtosivat ja takamus nousi liian ylös eteen):

-”Heruttakkee lissää! Varpaankärjet sissään!

Menemme uudestaan!

Kiinnostuitko? Laita viestiä niin mennään porukalla montéilemaan!

(Samaan syssyyn pakko kehua Kylämäen suomenhevosia: olen mennyt Kylämäessä koulua, maastoa, ratsastusjousiammuntaa, CMAS-ammuntaa ja nyt montéa. Kylämäen suokkitammat hoitavat suvereenisti KAIKEN!)

Näin tyytyväisiä oltiin molemmat monté-tunnin jälkeen!

Sari Pakulan opissa: Laukkaa pohkeenväistöstä

Muutaman viikon takaiset pohkeenväistöopit takaraivossani suuntasin taas Rauhalan tallille Pakulan Sarin tunnille tavoitteena jatkaa siitä mihin jäätiin: nyt lisätään pohkeenväistöön laukannosto. (Tässä linkki pohkeenväistötuntiin. Tässä perusistuntatuntiin ja tässä lisävinkkejä).

Ihana hulmuharja pohkeenväistön jälkeen

Saimme taas ratsuiksemme kelpo suomenhevoset. Teimme pohkeenväistöä käynnissä. Ensin teimme väistöt pitkää sivua pitkin hevosen etujalat uralla. Sitten siirryimme väistöihin keskihalkaisijalta uraa kohti sekä yhteen suuntaan että ”siksak” molempiin suuntiin suoristaen väistöjen välissä.

Painiskelin edelleen vanhojen tuttujen ongelmieni kanssa, mutta edellisen tunnin vinkit mielessäni sain pohkeenväistöt sujuvammiksi ja rennommiksi. Tässä haasteita:

Suurin haaste oli pitää hevonen suorana sekä väistössä että välisuoristuksessa. Etenkin oikealle väistäessäni hevosen kaula kiertyi liikaa poispäin liikkeestä enkä saanut ristikkäisiä avuja läpi. Piti oikein keskittyä ”vasen pohje väistättää, oikea ohja (ulko-ohja) varmistaa suoruuden”.

Pohkeenväistö paljastaa lantioni vinouden. Väistäessäni vasemmalle oikea istuinluuni pysyi aika hyvin satulassa, istuin suht suorana, painoni jakautui tasaisesti ja ristikkäiset avut tuntuivat luontevilta. Sen sijaan väistöissä oikealle vasen istuinluuni harhaili ilmassa, painoni valahti oikealle eikä hevonen saanut istunnasta selkeää väistöpyyntöä. Epämääräinen painonjakauma teki vasemmasta pohkeestani rauhattoman ja tehottoman. Kompensoin puutteita vetämällä pohjetta liian taakse. Näitäkin virheitä oli helpompi korjata, kun muistin pitää hevosen suorana säilyttämällä napakan ulko-ohjan tuen. Itse asiassa asetin hevosta välillä aavistuksen menosuuntaan.

Sitten laukannostot. Ne toteutettiin keskihalkaisijalta ja kolmeneljäsosa-uralta niin, että ratsastettiin ensin halkaisijaa pitkin suoraan, sitten väistätettiin suoraa hevosta jompaankumpaan suuntaan. Muutaman väistöaskeleen jälkeen siirrettiin väistättävä pohje edemmäs, nostettiin laukka ja jatkettiin laukkaa suoralla uralla.  Tämä harjoitus paljasti heti, jos ulkoavut jäivät löperöiksi. Jostain syystä laukannosto sotki pakkaa sen verran, että ulkoavut herpaantuivat hetkeksi ja hevonen kampesi ulos uralta. Piti opetella napakkuutta ja tasaisuutta.

Väistö oikealle, piti oikein keskittyä ulko-ohjaan

Ja laukka heppa suorana

Lopputunnin grande finalena teimme keskihalkaisijalta välisuoristuksen kera kaksi väistöä – ensin yhteen, sitten toiseen suuntaan – ja nostimme niiden välissä laukat. Siis ratsastimme käynnissä keskihalkaisijalle suoraan, väistätimme muutaman askeleen vasemmalle, nostimme oikean laukan, siirryimme takaisin käyntiin hevonen suorana, väistätimme muutaman askeleen oikealle, ja nostimme vasemman laukan. Siinä riittikin tekemistä, kun hevoset innostuivat laukasta ja olisivat mieluiten skipanneet välikäynnin ennen uutta väistöä ja laukkaa. Pikku hiljaa avut menivät kuitenkin läpi ja sain loppuun kelpo suorituksen.

Väistö vasemmalle (saisin olla suorempi)

Ja innoissaan oikeaa laukkaa

Loppuraveissa ratsuni oli niin menojalkainen, että sain vinkiksi tehdä puolipidätteet joka neljännellä askeleella.  Samalla piti varmistaa, etten jää kiinni sisäohjaan, vaan myötään selvästi pidätteen jälkeen. Vein myös kättä eteenpäin. Heppa rauhoittuikin selvästi. Vielä enemmän auttoi, kun jaksoin edes hetkittäin tiivistää pohjeavuja.

Menossa mukana ihana suomalainen ratsastus- ja vapaa-ajanmerkki House of Horses Helsinki