maanantai 11. lokakuuta 2021

Tanska: Rantalaukkaa issikoilla

 Olipa kertakaikkisen miellyttävä yllätys löytää täydelliset laukkarannat niinkin läheltä kuin Tanskasta! Olen laukannut rannalla Espanjassa ja Costa Ricassa, ja tähysin jo seuraavaksi Ranskan Aquitaneen, mutta löysinkin huikeat rantalaukkasuorat Länsi-Tanskasta! Ja kun saimme vielä ratsuiksi hulmuharjaiset hauskat islanninhevoset, oli viikonloppu silkkaa mannaa! Tänne menen uudestaan!

Issikkalaukkaa Römön hiekkarannoilla

Lähdimme tälle Horsexploren reissulle kahdeksan naisen hurtilla porukalla. Hurautimme Kööpenhaminasta länsirannikolle vuokraamalla autot lentokentältä. Alun perin meidän piti lentää SAS:lla Helsingistä Köpiksen kautta Billundiin, josta meidät olisi erikseen sovitusti noudettu tallille, mutta kun SAS muutti lentoaikataulunsa sellaisiksi, ettei ratsastukseen olisi juurikaan jäänyt aikaa, peruimme SAS:n lennot ja lensimme Finnairilla Kööpenhaminaan. Ajomatkaa kentältä Römön saarelle oli runsas 300km, ja sen piti taittua noin neljässä tunnissa. Paluumatkalla näin olikin, mutta menomatkalla Tanskan poliisi sulki moottoritien jonkin rosvojahdin johdosta, joten köryttelimme saarelle kiertoteitä pitkin. 

Reitillä Köpiksestä Römöön tulee ajaneeksi Tanskan itärannalta länsirannalle, joten samalla saa läpileikkauksen maasta. Saapuminen Römöön on spektaakkelimainen: saarelle ajetaan 9 km pitkää töyrästietä pitkin meren aaltoillessa auton molemmin puolin.

Hotellin sisäaltaalla (kesällä on myös ulkoallas)

Kahden hengen mökit torneineen ja terasseineen

Perillä vaivannäkömme palkittiin: asetuimme taloksi kahden asuttaviin rantamökkeihin (valittavana on mökki- tai hotellimajoitus), nautimme puolihoitoon sisältyneet illalliset mereneläviä ja lammasruokia notkuvista buffet-pöydistä, rentoutimme lihaksia hotellin uima-altaassa ja ratsastimme sydämen kyllyydestä Römön metsäpoluilla ja rantahiekoilla! Oli niin hauskaa, ettei haitannut vaikka välillä satoi kaatamalla!

Hiekalla käveltiin, töltättiin ja laukattiin!

Ihana hiekkapohja metsäpoluilla!


Ohjelmassamme oli ratsastusta kolmena päivänä. Kaksi kertaa teimme parin tunnin käynti&töltti&laukka-reissun metsässä ja rannalla ja yhtenä päivänä ratsastimme viisi tuntia laukaten ja töltäten piiiiitkät pätkät Römön loputtomilla hiekkarannoilla. Koska kelit olivat huonot (satoi ja tuuli niin että ajattelin öisin lähteekö mökkikin lentoon), korvattiin ensimmäisen päivän rantalaukka metsäpätkillä. Viimeisenä päivänä emme enää välittäneet syysmyrskyn nostamasta merenpinnasta, vaan korvasimme rantatöltit pätkittäin vedessä kahlaamisella. Sadevarusteet kunniaan!

Rankkasateet nostivat merenpinnan tölttireitille

Nousuvesi toi rannalle kuoria ja kotiloita


Tallilla kopsutteli pihatoissa toista sataa islanninhevosta, ”tytöt” oikealla puolella, ”pojat” vasemmalla. Hevoset jaettiin asiakkaille varusterakennuksessa siten, että jokainen asiakas haki seinältä oman hevosen numeroa vastaavan esittelykortin, jossa oli tiedot hevosesta kuvineen, varusteineen ja luonnekuvauksineen. Asiakas haki hevosen pihatosta (jos tunnisti. Jos ei, odotteli henkilökuntaa apuun) ja kiinnitti ratsunsa pihan puomiin harjattavaksi ja satuloitavaksi. Oli kiva ”bondata” hevosen kanssa tunnin aluksi ja lopuksi. Hevoset olivat pääsääntöisesti todella ystävällisiä ja kärsivällisiä. 

Satulointia tallipihalla


Saimme myös kokeilla (ohjelmaan kuulumatta) tölttiä opettajan johdolla ovaaliradalla. Oli kiva opetella siirtymään tölttiin käyntiä vähitellen kiihdyttäen niin, että tunsi hevosen takajalkojen alkavan kerääntyä takamuksen alle tölttäämään.

Sain ratsukseni pari huikeaa mestaritölttääjää. Hevoset paahtoivat pehmoista tölttiä tukka suorana  pitkin luikertelevia metsäpolkuja ja tiivistä rantahiekkaa. Ihanaa! Menin myös ratsulla, jonka töltissä oli passia ja joka rannalla intopinkeänä laukattuaan päätti vetää metsässä laukan sijaa huimaa passia. Sekin oli älyttömän kivaa!

Tämä issikkatamma oli mestaritölttääjä


Ratsastusmaastot olivat vaihtelevia: välillä tölttäsimme ja laukkasimme mäntymetsässä kapeina mutkittelevia hiekkapolkuja pitkin, välillä spurttailimme merenrannan loputtomilla hietikoilla. Siirtymiset alueelta toiselle tehtiin yleensä käynnissä, oli sitten kyseessä maantie tai merellinen ”suomaisema”.  Osa reitistä kulki rannalla muiden ulkoilijoiden seassa. Leijat lensivät, kansa käyskenteli ja autot parkkeerasivat rantahiekalle kaikkein suosituimmilla vapaa-ajan rannoilla. Nyt lokakuussa oli aika rauhallista, mutta keskikesällä rantameno on varmaan aika vilkasta!


Picnic-tauolla nautittiin voileipiä ja viinerisiivuja


Ratsastustempo oli joutuisa. Vaikka porukassamme oli välillä yli 20 osallistujaa yhden oppaan vetämänä, ei tahtia sovitettu hitaimman mukaan. Opas veti letkaa reippaasti töltäten tai laukaten pysähtyen muutaman kerran reissun aikana odottelemaan jälkijunaa. Ratsukon tempo riippui pitkälti hevosesta. Osa hevosista oli erittäin menohaluisia eikä uupunut edes viiden tunnin vaelluksen loputtomista laukoista, osa ratsuista sen sijaan väsyi helpommin. Ratsuja löytyi kaikentasoisille ratsastajille. 

Vattimerellä sijaitseva Römö ja sitä ympäröivät saaret ovat Tanskan läntisimpiä alueita, jotka kuuluivat välillä myös Saksalle. Vaikka saarella asuu nykyisin vakituisesti vain n 500 asukasta,  ovat asutuksen juuret syvällä. Ensimmäiset asukkaat saapuivat saarelle noin 1200-luvulla ja vilkkainta alueella oli 1700-luvulla valaanpyynnin aikaan. Saarella asui aikanaan useita hollantilaisten ja saksalaisten valaanpyyntialusten kapteeneita ja merimiehiä. Nykyisin pääelinkeino on matkailu. Lisäksi alueella koulutetaan sotilaslentäjiä pommittamaan tankkeja. Saarilta on ponnistanut myös kuuluisuuksia, kuten rahtilaivavarustamo Maerskin perustaja.

Meri avautuu dyynien takaa

Välillä kasvillisuus muistutti Lappia



Mäntymetsästä löytyi kiva kapea seikkailupolku

Vattimeren rantahiekat ovat kiinnostava geologinen muodostelma. Eräiden kaivausten mukaan hiekan alta paljastuu kiveä vasta n 50 metrin syvyydessä. Kallioperä on muodostunut jääkauden aikana, minkä jälkeen meri on viskonut alueelle hiekkaa tuhansien vuosien ajan. Kasvillisuus on merellistä. Dyyneillä huojuu syvälle hiekkaan juurtunutta heinikkoa. Metsissä kasvaa mäntyjä ja tammia, jotka on istutettu jossain vaiheessa saaren historiaa. 1920-luvulle saakka saari oli puuton. Saariston eläimistö on rikas merenelävineen, lukuisine lintulajeineen – ja hylkeineen. Ostereita on vaikka muille jakaa. Ne ovat tuontitavaraa ja peräisin Japanista. Nyt pelätään ostereiden vievän elintilan perinteisiltä simpukoilta. Myrskyöiden jälkeen saattaa rantahiekasta löytää meripihkaa.

Oli mukava havainnoida rantahiekan monimuotoisuutta. Välillä astelimme tiukkaakin tiiviimpää hiekkaa pitkin, välillä kaviot upposivat pehmeämpiin hiekkakasaumiin. Osa rannasta näytti lähes suomaiselta vettyneessä maassa kasvavine mättäineen. Hiekkakenttä oli niin pitkä ja laaja, että kaukana etäällä siintänyt laiva näytti seisovan keskellä hiekkakenttää. Römön ranta on aktiivisessa vapaa-ajan käytössä. Hiekalle voi paikoitellen ajaa autolla lähes vesirajaa saakka ja rannat ovat ahkerassa käytössä: surffaajia, leijojen lennättäjiä, kolmipyöräisellä tuulivoimalla kulkevia ”autoja”. Hevoset eivät olleet leijojen lennättäjistä juuri moksiskaan.

Tanskassa syödään hyvin, ja Römössä erityisesti. Illallisbuffet notkui alkupaloja ja lämpimiä ruokia jäätelöbuffet-jälkiruokineen. Lauantain meribuffet äyriäisineen, simpukoineen ja monen sortin kala-aterioineen houkutteli koko ravintolasalin täyteen myös muita kuin hotellin asukkaita. Sama toistui lammasbuffet-iltana. Ilmeisesti saimme lähiruokaa, sillä Vattimeri vilisee mereneläviä ja lampaitakin näimme saarella tuon tuosta.

Vastavalo loi huikeita tunnelmia rannalle

Merta päin!


Tanska on kakkumaa: lauantain ohjelmaan sisältyi lisämaksuton kakkubuffet kahveineen. Laskin tarjoilupöydiltä 21 eri kakkusorttia. Kakkubuffasta nauttivat etenkin aikuiset tanskalaiset – eikä kellään näyttänyt olevan ylipainoa. Tanskalaisilla on varmaan erityinen kakkuaineenvaihdunta.

Römön saarilla on monenlaisia ratsastusvaihtoehtoja viikonlopun rantalaukoista useamman saaren ratsastuskierrokseen. Ryhmiä on aloittelijoista kokeneisiin. Jos raaskii irrottautua hetkeksi issikoista,  Römössä riittäisi muutakin tekemistä: voi tehdä hyljesafarin, osallistua osterinkeräysretkelle tai tutustua valaanpyynnin ja merenkäynnin historiaan, sodanaikaisiin bunkkereihin tutkineen tai tehdä retken Saksan puoleiselle Sylt-saarelle, pyörillä tai  kerätä meripihkaa ja tutustua rantahiekan dyyneihin ja rantaelämään. Mantereen puolella sijaitsee Tanskan vanhin kaupunki, upea viikinkien kauppapaikkana toiminut Ribe. Eikä Legolandkaan ei ole kaukana.

Tässä linkki tähän Horsexploren Tanskan kohteeseen

Menossa mukana ihana kotimainen House of Horses Helsinki– ratsastus- ja vapaa-ajan laatumerkki. Tällä kerralla ratsastin koko ajan HoH: sadetakki päällä.

Osa kavereista on reissukavereilta. Kiitos kuvista!

perjantai 20. elokuuta 2021

Täyttä laukkaa tunturissa!

Ratsastusvaelsin pitkän viikonlopun verran suomenhevosilla Saariselän tunturi- ja vaaramaisemissa. Yövyin teltassa erämaassa ja tutustuin myös Lapin legendaariseen kullanhuuhdontaan. Vaikka kelit vaihtelivat auringosta rankkasateeseen, nautin joka hetkestä ja palasin kotiin mieli on täynnä vahvoja elämyksiä. Tässä kooste:

Ihailemme  Kulmakurua

Laukkaspurtit tunturin laelle olivat reissun aatelia! Hevoset pinkoivat innoissaan ylös kanervikkoista rinnettä ja saavuttivat tunturin laen tyytyväisinä höristen. Kaiken kruunasi huipulla käyskennellyt valkohäntäinen porolauma.

Tunturien laeilla oli mukava viivähtää hetki maisemia ihaillen. Tunturit ovat puuttomia, joten näköala sinisinä siintäneisiin tuntureihin oli huikea. Ensimmäisenä päivänä ihailimme maisemaa kauas taivaanrantaan, mutta viimeisen päivän tunturinvalloitus päätyi sateeseen ja sankkaan usvaan, jonka läpi ei nähnyt pariakymmentä metriä pidemmälle. Ei haitannut, sillä sekin oli Lapin luontoa todellisimmillaan.   


Tunturin laella sateessa ja auringossa


Saariselän vaellus vei syvälle erämaahan. Kahtena yönä yövyimme telttaleireissä, jossa illallinen ja aamiainen valmistettiin nuotiolla. Ensimmäisenä yönä asetuimme valmiiksi pystytettyyn kahdeksan hengen kaminatelttaan ja toisen yön nukuimme 2-3-hengen pikkuteltoissa. Happimyrkytys oli siis taattu yötä päivää. Olin onneksi varustautunut kylmän kelin makuupussilla, sillä yöt olivat viileitä ja osin sateisia. Vaelluksen jälkeen päätin, ettei reissuille kannata untuvapussia kevyempää koskaan pakatakaan.


Pikkuteltta ja kaminatelttaa sisältä. Saimme alusiksi porontaljat


Hepat tarhattiin telttojen viereen


Koska meille osui puolisateinen viikonloppu, tuli testattua vaellusvarusteet melko perusteellisesti. Vedenpitävät vaelluskengät osoittautuivat vettäpitämättömiksi, mutta kuivuivat onneksi ensimmäisen yön kaminateltassa. Sen jälkeen puin kenkiin sukkien päälle pienet muovipussit. Antaa kastua vaan! Ennen ratsaille nousua sipaisin ratsastushousujen päälle rain legsit ja takiksi reisiin ulottuvan House of Horses Helsingin ratsastukseen suunnitellun sadetakin. Tällä systeemillä pysyin melko kuivana koko reissun. 

Märistä hanskoista en välittänyt, koska oli lämmin. Olin unohtanut kotiin paketin ohuita muovisia kertakäyttösormikkaita, jotka olisivat pitäneet sormet kuivina ja lämpiminä ratsastushanskojen sisällä. Varustekateuttakin koin: reissukaveri oli ostanut Hipposportista näppärät kalossit, jotka pitivät jalat kuivina sateessa ja jokien ylityksissä. Hankintaan!

Riitta reissaa täysvarustuksessa

Eksoottinen elämys oli joen rantaan, mustikanvarpujen ja kanervikon päälle pystytetty lattiaton telttasauna. Teltan etuosa toimi ”pukuhuoneena” ja takaosassa avautui sauna puukiukaineen ja kapeine lauteineen. Siellä sitä istuttiin lauteilla ohi virtaavaa Tolosjokea telttaikkunasta ihaillen. Kokeilimme myös uimista kylmässä joessa, joka ainakin minulla jäi hyisen veden huljutteluksi.

Telttasauna varvikossa


Koska vaelsimme erämaassa, nautimme picnic-lounaat luonnon helmassa, yleensä kirkkaana virtaavan joen tai puron varrella. Sidoimme hevoset vaivaiskoivuun syömään mehevää heinikkoa ja kaivoimme satulalaukuista spriikeittimen, kattilan, kahvipannun ja kasaan painuvat eväboksit, joihin meille annosteltiin päivän kanawrapit, lihapullat tai nakkipasta. Murkina maistui mainiolta syvällä kairassa!


Picnic nautittiin yleensä joen rannalla

Jotta erämaaelämys olisi täydellinen, hoidimme ja huolsimme hevoset itse. Kannoimme hepoille aamuin illoin vedet läheisestä joesta, jaoimme heinät ja rehuannokset, harjasimme ja satuloimme ja tarkistimme kaviot. Minun ratsultani jäi yhden jalan kenkä ilmeisesti vetiseen suohon, ja uusi kenkä nakutettiin kavioon saman tien leirillä.

Kuruja, tuntureita ja virtaavia jokia. Tällä reissulla ratsastettiin syvälle Lapin kairaan, eli maasto oli sen mukaista: käyntiä ja ravia kanervikkoisilla vaarojen rinteillä, laukkaspurtteja tunturien laelle, hidasta ja huolellista käyntiä suomaastossa, käyntiä ja ravia tunturikoivujen lomitse, kahlausta paikoin vuolaana virtaavan Tolosjoen halki, hyppyjä tunturipurojen ja ojien yli, heppojen juottamista jyrkkäreunaisissa puroissa… Helpoimmilta tuntuivat lyhyet osuudet maastopyöräilyreiteillä.

Vaikeahkossa maastossa oli välillä autettava hevosta. Nousimme lähes joka päivä hetkeksi satulasta taluttamaan hevosta siksak-tyyliin alas jyrkimpiä ja kivisimpiä rinteitä. Pisin talutussessio taisi kestää puolisen tuntia. Se teki itse asiassa hyvää omillekin jaloille!






Reitti edellytti tasapainoa ja hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja menisi hukkaan, jos ei uskaltautuisi pitkiin vauhdikkaisiin laukkapätkiin tuntureilla tai laakson hiekkateillä, tai rohkaistuisi hyppyyn ojan yli. Siis ei aloittelijoille.

Suomenheppa – paras heppa. Meillä oli reissulla 5 ihanaa suomenhevosta, joista jokainen oli oma persoonansa. Oma ratsuni oli alun perin vaativan tason kouluratsu, joka jäyhänä ja vakavamielisenä asteli mättäältä toiselle, taituroi kivisillä poluilla, hyppi tunnollisesti ojien yli, kahlasi halki virtaavan joen, sekä laukkasi ja ravasi pitkin kanervikkoa ”koska se kuuluu ohjelmaan”. Aivan ihana, tunnollinen ruunaherra!

Oli hauska huomata, miten kokenut kouluhevonen rentoutui maastossakin kevyestä kuolaintuesta, ja miten se ratkaisi kiitolaukkapätkät harppomalla tyylikkäästi ”lisättyä laukkaa”. Ratsuani ei häirinnyt tippaakaan, että reissukaverit singahtivat horisonttiin pieniksi pisteiksi!

Myös reissukaverit pitivät hevosistaan, joista moni oli entinen ravuri. Se todellakin näkyi vauhdissa! Kivet ja kanervat sinkoilivat suokkien painellessa häntä suorana laukkaan! Osa hevosista oli kevyempiä, osa kovempia kädelle. Vetokisaan ei kannattanut – eikä tarvinnutkaan – ryhtyä.

Kaikilla hevosilla oli kiva luonne (vaikka yksi leikkikin hoidettaessa hetkittäin lohikäärmettä), hevoset osasivat asiansa, olivat eteenpäinpyrkiviä ja nauttivat reissusta. Tarvittaessa hevoset kannustivat toisiaan. Yksi ratsuista kulki alkuun verkkaisesti joukon jatkona ja ehdotteli omia reittejään, kunnes vaihdoimme paikkaa niin, että konkariratsuni – lauman johtaja – asettui peräsimeen letkan perälle. Eipä syntynyt enää rakoja jonoon!

Urheat vaellusratsumme

Raikas Lapin-makuinen lähiruoka ravitsi reissaajaa. Ratsastusreissuilla kuuluu syödä hyvin, sillä makunautinnot ovat osa matkailuelämystä. Saariselän vaelluksella herkuttelimme nuotiotulella valmistetuilla poronkäristyksellä ja taimenella, höystöinään perunamuusi ja kevyesti paistetut kasvikset. Yhtenä iltana paistoimme lettuja, toisena emme taimenähkyssämme jaksaneet ajatellakaan jälkiruokaa, vaan kapusimme illallisen päätteeksi lähes suoraan telttoihimme nukkumaan.




Illallinen leirissä joen rannalla

Vaellusreitin lopussa majoituimme Laanilan Kievariin, saunoimme perusteellisesti ja nautimme kievarissa kolmen ruokalajin illallisen mätileipineen, poropaisteineen ja lämpimine valkosuklaa-mansikka -kulhoineen. Oli hauska herkutella ravintolassa, josta oli suora näköala viereisellä niittylaitumella yöpyviin ratsuihimme.




Kullanhuuhdontaa ennen ja nyt. Viimeisenä vaelluspäivänä ratsastimme Rainbow’s End – kullanhuuhdonta-alueelle kuulemaan Lapin kullan historiasta ja nykypäivästä. Kuulimme valtauksen Paavo-isännältä, että kulta on oikeasti peräisin avaruudesta, ja että Lapin kultaa arvostetaan maailmalla verettömyydestä, koska sen vuoksi ei ole tapettu ketään.

Ivalojoen alue on Lapin suurimpia kultamaita Lapissa. Kultaa on kaivettu alueella 1800-luvun puolivälistä lähtien, ja kaivetaan jatkuvasti sekä lapiopelillä että koneellisesti, ja ahkera – lomia pitämätön – huuhtoja voi kaivuulla itsensä elättääkin. Venäjän-vallan aikaan kaikki kulta piti myydä Venäjän keisarille, mutta kaivajat salakuljettivat kullan Norjaan, jossa siitä sai paremman hinnan kuin ”kitsaalta keisarilta”.

Kullankaivuu ja huuhdonta ovat myös turismia. Talvisin Paavo vie tilausryhmille vaskoolit ja maajauhepussit vaikka hotelliin. Aika usein jonkun vaskoolissa kiilteleekin kauniita kultahippuja! Paavon valtaustienoolla on kaivettu kultaa ainakin 140 vuotta ja sitä pitäisi riittää vielä 500 vuodeksi.

Rainbow’s Endissä voi ihailla myös lukuisia arvokiviä, joita Suomesta löytyy (kuulemma turkoosia ei löydy). Prinsessa Dianan vihkisormuksen sininen safiirikin on kuulemma kaivettu Suomen Lapista.



Tämä neljän päivän ja kolmen yön ratsastusvaellus Arctic Trail to Lappish Gold on Horsexplore-ratsastusmatkatoimiston valikoimissa. Vielä on tilaa 9.9. starttaavalle reissulle. Ensi vuodelle o suunnitteilla vaelluksia elo- ja syyskuussa.

Reissasimme Saariselälle vaellusta edeltävänä päivänä Finnairin lennolla Ivaloon. Ostimme yhdeksi yöksi tähän reissuun räätälöidyn majoitus- ja kuljetuspaketin Aurora Villagesta. Meidät haettiin autolla kentältä Villageen ja vietiin aamulla Villagesta tallille. Aurora Villagen osin lasi-ikkunaisista mökeistä voi hyvällä säällä ihailla revontulia sängyssä makoillen. Koska ei ollut turistiaika, olimme ainoat asiakkaat ja meille tuotiin aamiainen huoneisiin jääkaappiin.  Toinen vaihtoehto olisi ollut majoittua omatoimisesti Saariselällä, ei huono sekään.

Osa kuvista on reissukavereiden ottamia. Kiitos heille!


Mainio oppaamme Maria








perjantai 30. heinäkuuta 2021

Heruttakkee lissää! Sanna Riikosen monté-opissa Kylämäessä

 Tykkään mennä silloin tällöin päivän monte-raviratsastusta, sillä siinä saa ratsastuksen lomassa huikeaa reisiprässiä, keskivartalotreeniä sekä ”paketin hajotessa” taattua naurulihasjumppaa. Toukokuussa kokeilin montéa Sanna Riikosen opissa Kylämäessä Horsexploren monté-viikonloppuna.

Sanna Riikonen esittelee monté-istuntaa tallissa


Ennen Kylämäen keikkaa olin mennyt montéa viime syksynä kaverin kanssa Vermossa. Tuolloin ratsuinamme oli aitoja ravureita, nyt Kylämäessä montéa ravasivat suomenhevosratsut. Linkit Vermo-montéihini tässä, tässä, tässä, tässä ja tässä.

Sanna Riikosella on vakuuttava, peräti kansainvälinen monté-tausta. Sanna on treenannut lajia Suomen lisäksi Ranskassa, Saksassa ja Belgiassa. Meriittejäkin on siunaantunut mukavasti, muun muassa kylmäveristen PM-mestaruus Ruotsista, Suomenhevosen SM Suomessa, sekä useita suomenennätyksiä. Ravikärrypuolella Sannalla on naisohjastajien suomenmestaruus ja kerran Sanna on edustanut Suomea ravitapahtumassa Maltalla.  Ohjastuksen rinnalla Sanna kehittää ravivarusteita yhteistyössä RW-valjaiden kanssa.  Olimme siis osaavissa käsissä.

Sanna Riikonen demoaa monté-istuntaa lounastauolla tuolilla seisten


Treenin lomassa Sanna kertoili montésta maailmalla. Laji on peräisin Ranskasta, jossa sen arvostus näkyy mm huikeina, jopa 300.000 euron kilpailupalkintoina.  Ranskassa tie raviohjastukseen kulkee montén kautta, eli ensin opitaan ravi selästä, sitten vasta siirrytään kärryyn. Moni huippukuski ohjastaa jatkuvasti sekä ratsain että kärrystä – myös osa hevosista menee molempia lajeja.

Sanna kertoi montén tukevan raviohjastusta monin tavoin: hevosen liikeradan tuntee, ja mahdolliset ongelmat paikallistaa parhaiten selästä käsin ratsain. Monté-ratsastus parantaa ohjastajan avujen käyttöä ja sitä kautta ohjastustekniikkaa. Montéssa kasvattaa ohjastajan kuntoa, ja hyväkuntoinen ohjastaja on tehokkaampi myös kärryssä.

Monté on mukavaa vaihtelua myös ravihevoselle. Se tuulettaa päätä ja avaa tien erilaisiin luokkiin. Joillekin ravureille tekee hyvää mennä vaikka ”välivuosi” montéa ja parannella tekniikkaa ja tasapainoa uuteen ravikärryvuoteen.

Kurssi alkoi hakemalla hepat laitumelta

Monté-satuloitu suokki


Kylämäen monté-päivämme alkoi hakemalla hevoset laitumelta talliin, jossa satuloimme ne Sannan tuomiin monté-varusteisiin. Kun hevoset oli satuloitu, noustiin selkään. Se tehdään jockey-tyyliin ”pukkaamalla”. Onneksi sain avukseni jakkaran, ponnistus oli silti riittävän erikoinen.

Sitten ulos kentälle. Keikuimme satuloissa polvet ylös niputettuina ja haimme tasapainoa uraa kiertäen. Kun perustekniikka oli tuttu, se testattiin asettamalla pallot takamuksen alle ja paperilappuset polvien ja satulan väliin. Ne eivät (olisi) saaneet pudota….

Pyörittyämme aikamme kentällä oli aika tehdä monté-lenkki maastoon. Sanna otti meidät lenkille yksi kerrallaan ja ratsasti vieressä asentoa kommentoiden ja jaksamiseen kannustaen. Maneesin ympäri kulkenut lenkki ei ollut pitkä, mutta jouduin antautumaan pari kertaa satulaan istumaan. Oli silti aikas sankariolo lenkiltä palattua!

Sinne päin... mutta vielä pitäisi heruttaa!


Päivän monté-opit voi kiteyttää näihin teeseihin:

1)Montéssa istutaan siististi viikattuna: jalat ovat 90 asteen kulmassa ja yläkroppa taitettuna kohti hevosen kaulaa.

2)Takamuksen ja satulan väliin saa mahtua max kuvitteellinen kananmuna, joka ei saa pudota eikä mennä rikki. Takamus ei saa jäädä liian eteen, vaan sitä pitää työntää - ”heruttaa” -taaksepäin.

2)Polvet pidetään kiinni satulassa niin napakasti, että ratsastaja pysyy selässä polvien varassa, jos jalustimet poistetaan (takamushan on ilmassa…). Polvien asentoa helpottaa varpaiden kääntäminen sisäänpäin.

3)Ratsastajan painopiste ei saa olla etupainoinen (painopiste on satulassa, vaikka takamus on irti), mutta ohjilla  voi ottaa tukea hevosen kaulasta asettamalle ohjat poikittain kaulaa vasten. Näin myös käsi pysyy rauhallisena.

4)Kantapäät pidetään neutraalissa asennossa, sillä alas painettu kantapää toimii jarruna, varvastus puolestaan kaasuna.

Miten onnistui? Siinähän tuo… Hauskaa oli ja korvissa soi vieläkin karjalaisen Sanna Riikosen yleisin korjaushuuto tunnillamme (kun polvet irtosivat ja takamus nousi liian ylös eteen):

-”Heruttakkee lissää! Varpaankärjet sissään!

Menemme uudestaan!

Kiinnostuitko? Laita viestiä niin mennään porukalla montéilemaan!

(Samaan syssyyn pakko kehua Kylämäen suomenhevosia: olen mennyt Kylämäessä koulua, maastoa, ratsastusjousiammuntaa, CMAS-ammuntaa ja nyt montéa. Kylämäen suokkitammat hoitavat suvereenisti KAIKEN!)

Näin tyytyväisiä oltiin molemmat monté-tunnin jälkeen!


sunnuntai 25. heinäkuuta 2021

Tokion olympialaiset: lusitanoratsukko João Torrão & Equador MVL

 Suomalaisratsukoiden lisäksi peukutan Tokion olympialaisten kouluratsastuksessa erityisesti portugalilaisratsukkoa João Torrão & Equador MVL. Olen päässyt sivusilmällä seuraamaan ratsukon treenaamista kotitallillaan Monte Velhossa, jossa Equador on kasvatettu ja jonne nyt 28-vuotias João Torrão saapui kymmenisen vuotta sitten, aluperin työharjoitteluun. Ratsukon yhteistyö alkoi seitsemän vuotta sitten Equadorin ollessa viisivuotias. 

João Torrão ja lusitano-ori Equador MVL (Kuva: Monte Velho Equiresort)

Kuluneiden vuosien aikana João ja Equador kasvoivat yhdessä treenaten ”nuorukaisista” GP-tason ratsukoksi ja ensimmäisiin olympiakisoihinsa. Tällä hetkellä ratsukolla on Portugalin kouluratsastuksen ennätykset Grand Prix – ja Grad Prix Special -pisteissä.

Ratsukko Belgiassa menestyksekkään Ranskan Compiènge -kisan jälkeen
 (kuva: Monte Velho Equiresort)

Näen Joãon ja Equadorin elämää ja treenaamista käydessäni Monte Velhossa Horsexploren ratsastuslomilla. On huikea fiilis olla ratsastustunnilla kentällä, jossa samaan aikaan treenaa itsenäisesti olympiatason ratsukko. Sitä ryhdistyy kummasti itsekin, vaikka oma harjoittelu onkin harrastajatasoista. Treeninsä lomassa Joãolta irtoaa ystävällinen hymy, kun tuuletan kaviouralla kohdatessamme onnistunutta laukanvaihtoani. Joskus olen saanut Joãon myös opettajakseni.

Tyttäreni sai maistaa ratsastuslomalla piaffea


Ratsastuslomalaisia tulossa maastotunnilta


Tokion olympialaiset ovat unelmien täyttymys sekä Joãolle että ratsukkoa tukeneelle tiimille.  Ratsukon kotitalli on Monte Velho, jossa kasvatetaan kouluratsastuslusitanoja (tässä postaus Monte Velhon hevoskasvatuksesta). Ratsukkoa ovat rakentaneet lukuisat huippuvalmentajat, kuten Saumurin Cadre Noire- kasvatti Coralie Baldrey sekä Carl Hester. Joao kiittää lämpimästi tuesta myös Kyra Kyrklundia, joka on lisäksi Portugalin joukkueen valmentaja Tokiossa. Ratsukolla on belgialaiset sponsorit, jotka saattaa myös tavata ratsastuslomalla Monte Velhossa.

Osaajia menestysratsukon takana mm. Kyra Kyrklund, Pia Wahlberg sekä Coralie Baldrey
 (Kuva Monte Velho Equiresort)

Monte Velhon omistajaperheen poika Diogo Lima Mayer Jr. kertoo, että ratsukkoa on koulutettu GP-tasolle kaikessa rauhassa sekä teknisesti, fyysisesti että henkisesti. Joãon psyykkinen valmentaja on Horsexploren ratsastusasiakkaillekin Monte Velhossa joogaa opettava Pia Wahlberg.

Monte Velho on hevosten paratiisi. Olen päässyt ratsastusreissuillani rapsuttelemaan heppoja tammojen, varsojen ja orien laitumilla ja saanut seurata hevosten rentoa laidunelämää korkkipuiden, niittykukkien ja pienen tekojärven värittämillä valtavilla laidunmailla. Laidunvierailuilla kuulen Diogo Lima Mayer Juniorin selostusta lusitanokasvatustyöstä kouluratsastuksen näkökulmasta.

Diogo Lima Mayer Jr. Monte Velhon laidunelämää esittelemässä

Vierailin  ratsastuslomallani tammalaitumella

João on maalaispoika, joka aloitti ratsastuksen kahdeksanvuotiaana kotikylän poliisien antamilla tunneilla. Joao säästi lapsen ja nuorena kaikki jouluina ja syntymäpäivänä saamansa lahjarahat ostaakseen joskus hevosen. Lopulta se – isän lisäavulla – onnistui ja João alkoi ratsastaa päivittäin. Monte Velhoon hän pyysi ja pääsi työharjoitteluun osana hevosalan opintojaan.  

Equadorin kanssa hän alkoi harjoitella hevosen ollessa viisivuotias. Voi siis sanoa ratsukon opetelleen ja oppineen kouluratsastusta yhdessä. Kuluneet vuodet ovat hioneet ratsukon yhteen tiiviiksi ja harmoniseksi kokonaisuudeksi. 

Ratsukko viihtyy yhdessä eikä ole harvinaista nähdä Joãon taluttamassa Equadoria niityllä ja istuskelemassa kesäpäivästä nauttien laiduntavan hevosen vieressä. João kertoo kuiskaavansa Equadorin korvaan mukavia ajatuksia ennen kisa-areenalle menoa ja nauttivansa kisaamisesta, sillä Equador on show-hevonen, joka rakastaa esiintymistä ja antaa estradillakin aina parhaansa.

Ratsukko ja koirakaverit joululomalla Monte Velhossa (kuva: Monte Velho Equiresort)

João ja Diogo ylistävät Equadorin luonnetta. Hevonen tekee aina parhaansa ja haluaa miellyttää ratsastajaa. Equadorin parhaita valtteja ovat piaffit ja passage sekä laukat. Eniten on hiottavaa laukkapirueteissa – joskin João sanoo tarvitsevansa siinä treeniä itse enemmän kuin hevonen. Ratsukon meno on niin harmonista ja näyttävää, että moni kansainvälinen kisaaja on kertonut menneensä ihastuksesta kananlihalle heitä katsellessaan.

Koko tiimi on niin ylpeä ja iloinen João Torrãon ja Equador MVL:n olympiamatkasta, että kehottaa ratsukkoa ennen kaikkea nauttimaan kisasta. Jo kisoihin pääsy on unelmien täyttymys. Onnea kisaan!

João Torrão & Ecuador on esitelty belgialaisen Plattelands TV:n videolla. Osa tämän postauksen faktoista on poimittu tuosta videosta.

Tästä linkistä ratsastuslomalle (esim viikko tai viikonloppu) Monte Velhoon!

Tässä  ja tässä aiempi juttuni ratsastuslomasta Monte Velhosta

Tässä linkki Monte Velhon hevoskasvatukseen.

Tokio, täältä tullaan! (kuva: Monte Velho Equiresort)