Ratsastusmatkakohteita valitessani mietin aika tarkkaan
vuodenaikaa. Kesäisin on kiva nousta pohjoisen raikkaisiin tuuliin. Suomen
talvipakkasten ja loskan aikaan mieli halajaa etelän lämpöön.
Viileistä kohteista mieleenpainuvin on Grönlanti, jossa ratsastimme issikoilla, joiden päätyö on lammaspaimennus. Hevoset kulkivat varmoin jaloin tutuilla vuorilla ja jäävuoristen vuonojen rannoilla. Reissu oli keskitempoinen: paljon käyntiä epätasaisessa maastossa ja mukavia töltti- ja laukkapätkiä. Parina yönä hevoset yöpyivät kotitilallaan ja muutaman yönä reissun päällä vuonon rannalla yhden oppaan jäädessä telttaan vahtimaan niiden yörauhaa – esim naapuritalojen issikoiden vierailuilta.
Ratsu jääkimpaleiden täplittämän vuonon rannalla ratsastuspäivän päätteeksi
Bonus-pohjoinen: Länsi-Tanskan Römö, jossa töltätään
ja laukataan vinhaa vauhtia vuoroveden tiivistämällä Hattimeren hiekkarannalla.
Vaikka lomakeskus ja ratsastusryhmät ovat melko suuria, on rannoilla valtavasti
tilaa temmeltää. Myös reitti tallilta rannalle on hauska luikertelevine tölttipolkuineen.
Loputtomat rantalaukat löytyvät siis yllättävän läheltä Pohjolasta.
Voit lukea Pohjoisen reissuista tarkemmin näistä linkeistä
Etelän eksotiikan ykkönen on Afrikka, johon voi
tutustua joko rohkeasti rajaamattomalla savannilla villissä luonnossa vaeltaen,
tai turvallisemmin ratsastuskeskuksesta käsin alueella, jolla ei ole leijonia
ja norsuja. Botswanan Tuli-safarilla ratsastimme ja majoituimme savannilla
ja kuuntelimme teltoissamme leijonien öistä karjuntaa. Hevosille savanni oli
peace of cake. Ne olivat tottuneet villiin luontoon ja osasivat myös käskystä tarvittaessa singahtaa hallitusti pakoon
vihaista norsua. Tuli-safaria ennen kaikille järjestettiin testiratsastus,
jossa tarkistettiin hevosen hallinta eri laukkatempoissa käännöksineen. Vaikka
reissu oli jännittävä, jäi se mieleen upeana elämyksenä savannilla, jossa
villieläimet ovat isäntiä ja ihminen vierailija.
Astetta rennomman savannikokemuksen löytyi Namibiasta,
jossa maastoilimme päivittäin savannilla upeasta resortista käsin alueella,
jolla ei ollut leijonia ja norsuja. Selfien ottaminen kirahvilaumaa vasten oli
siten huomattavasti rennompaa. Norsut ja leijonat kävimme bongaamassa erikseen
jeeppisafarilla Etoshan kansallispuistossa. Afrikka on loppujen lopuksi ehkä
suosikkikohteeni, sillä en ikinä kyllästy bongaamaan majesteettisia kirahveja
ja vilkkaasti loikkivia antilooppeja. Hevosen selässä ratsastaen pääsee lähelle
villieläimiä, sillä ne eivät tunnista ihmistä pedoksi ratsun selässä. Seuraava
Afrikka-reissu olisi ihana tehdä joskus Etelä-Afrikaan Free State -alueelle.
Resorttimme Kambaku Namibiassa
Bonus-etelä: Costa Rica. Tapasin HIHSissä juuri Costa
Rican ridareissulta palanneita tuttavia, joiden kanssa oli ihana vaihtaa
kokemuksia tuosta maanmainiosta ticojen maasta. Costa Rican parasta antia ovat rantalaukat
palmujen reunustamilla, vuoroveden tiivistämillä rantahiekoilla, joita on kuin
helmiä kaulanauhassa. Huikea kokemus on myös laukata viidakkopoluilla apinoiden
hyppiessä puiden oksalla ja kirkuessa meille kannustushuutojaan. Ratsuina
meillä oli paikallisia criolloja ja criollomixejä, joita ratsastettiin ilman
kuolaimia. Ihana kokemus!
Costa Rican loputtomia hiekkarantoja
Hyvin pysyivät criollot hanskassa ilman kuolaimia
Voit lukea Etelän reissuista tarkemmin näistä linkeistä
Kukko kiekui ja apina
kirkui minut hereille costaricalaisessa majatalossa. Ryhdyin nyrkkipyykille ja
katselin, miten meriveden suola ja viidakkopolkujen kuraroiskeet huuhtoutuivat
lavuaariin. Muistelin menneen viikon rantalaukkoja, köysirataliukuja ja
näkemääni jättiläiskilpikonnaa. Ratsastusmatkallani selvisi, mitä on costaricalainen pura vida. Se on täyttä elämää, rennosta
meiningistä nautiskelua.
Riitta rantalaukoilla
Costa Rica tunnetaan
kahvista, ananaksista ja banaaneista, mutta niiden rinnalle on noussut
ylivoimainen vientituote: luontomatkailu.Costa Rican top ten sisältää
köysirataretkiä, kumivenemelontaa, lintujen bongausta, tulivuoriretkiä, kuumia
lähteitä sekä vaellusta vesiputouksilla, viidakossa sekä Karibian ja Atlantin
rannoilla.
Tilaa riittää, sillä
viidennes maan pinta-alasta on omistettu luonnonpuistoille.Luonnon syövereihin pääsee myös ratsain.
Vaelsin viikon verran Guanacasten maakunnassa 80 täydellisen ikimuistoista
ratsastuskilometriä ja sukelsin syvälle costaricalaiseen pura vida – elämäntyyliin. Pura
vida tarkoittaa täyttä elämää, ja siltä ratsastuksentäyteiset päivät
tuntuivatkin.
Ratsastusmatkan reitti halkoi kyliä, luikerteli
metsäpoluilla, kiipeili vuoren rinteillä ja kaahasi rantahiekalla.Tropiikki
tuntui, näkyi ja kuului. Helle läjähti kasvoille kuin löyly, mutta iltapäivän
lyhyet sadekuurot raikastivat ratsastajaa. Luonto rehotti mehevän vihreänä ja
kirjavan kukikkaana. Puissa keikkuvat apinat ja papukaijat kiljahtelivat
kannustushuutojaan alla ravaavalle ratsukoille. Välillä vauhti hidastui
käynniksi kärkiratsastajan huiskiessa vesurilla liaaneja reitin tieltä. Sokerina pohjalla avautuivat loputtomat palmujen
reunustamat hiekkarannat. Hevoset pärskivät tyytyväisinä, kun laukkaavat kaviot
napsahtelivat rytmikkäästi laskuveden napakoittamaan rantahiekkaan. Välillä
maltettiin ravata hiekan ja laavakiven sekaisella rannalla tai peräti
käyskennellä hissukseen rantavedessä.Lounaan ajaksi sidottiin hevoset huilaamaan
rantapalmujen varjoon ja pistäydyttiin rantakahviloihin napsimaan suolaista
pizzaa, joka huuhdottiin alas kokiksella, mischelada-sitruunaoluella tai
tuoreilla hedelmämehuilla: Illalla maistui tuoreesta ananaksesta valmistettu
piña colada.
Hevoset huilaavat palmujen alla
Costa Rica on rantalaukkaparatiisi
Vuorovesi kovettaa rantahiekan laukkakuntoon
Latinalaisen Amerikan hevoskirjo on kiinnostava sekoitus
amerikkalais-eurooppalaisia juuria.Costa Ricassa ratsuinamme
uurastivat paikalliset criollot, joista monessa on espanjalais- ja
berberiverta. Ratsut olivat eteenpäinpyrkiviä, sympaattisia ja huomattavan
kuuliaisia. Moni olikin vaquero-karjapaimenten kouluttama entinen työhevonen,
jonka työmoraaliin ei kuulunut asiaton vitsailu. Luottamus ratsuun vahvistui,
kun alkuhämmennyksen jälkeen tajusi hevosen kuulevan avuja loistavasti, vaikka
varustuksena oli suitsien ja kuolainten sijaan vain pehmeä köysi turvan
ympärillä ja ohjina.
Luottamus kruunautui ratsastusmatkan viimeisenä iltana, jolloin
ratsastimme sysipimeässä yössä kahdeksan kilometriä maatietä pitkin kotitallille.
Minä hahmotin pimeydestä vain kavion kopsetta ja ratsastajien puhetta, mutta hevonen
asteli erehtymättä mutkittelevaa, mäkistä ja kuoppaista maantietä kotiin. Pimeässä oli heittäydyttävä hevosen vastuulle
enkä luultavasti ole koskaan muulloin mukautunut niin rennosti hevosen kulkuun.
Costaricalaiset, eli ticot ovat hyviä hevosmiehiä ja esittelevät mieluusti ratsujaan erilaisissa tilaisuuksissa. Niitä
riittää: costaricalainen juhlakalenteri vilisee hevosiin, karjatalouteen ja
härkätaisteluiin liittyviä juhlia. Niissä pääsee ihailemaan myös paikallisia
hevosrotuja, kuten ibericoja tai keinuvakäyntisiä, upeaharjaisia
costaricanpasoja.
Luotettavat criollot toimivat myös ilman kuolaimia
Vaquero-hevosmiehet ovat ylpeitä ratsuistaan
Maassa jonka biosfääri
hakee vertaistaan, kannattaa ympätä ratsastusreissuun muitakin ainutlaatuisia
luontokokemuksia. Onnistuin osumaan kilpikonnasafarille täyden kuun yönä,
jolloin jättimäinen, jopa kaksimetriseksi ja 900-kiloiseksi kasvava merikilpikonna hinautui verkkaisesti
merestä rannalle munimaan. Kyhjötimme hipihiljaa infrapunalampun vienossa
valossa kilpikonnanaaraan kauhoessa kuoppaa munille. Paikallisoppaat kertoivat
piilottavansa munat varmuuden vuoksi toiseen kuoppaan, jotteivat ne päädy
herkkusuiden omelettiin.
Pääsin myös leikkimään Tarzania canopy-köysiradalla.
Canopy-radat viritettiin viidakon latvustoihin alun perin lintubongareita
varten, mutta nyt viitisenkymmentä on valjastettu turistien iloksi. Yhdentoista
etapin köysiradalla hurahti huomaamatta muutama tunti apinoita moikkaillen.
Tarzanina canopy köysiradalla
Janena liaanileikeissä
En liioittele: Costa Rica
on matkailuparatiisi. Tosin, koska ollaan osin viidakossa: Raidia mukaan! Ja
vielä: vaikka costaricalaisten, eli ticojen, pura vida-elämä on välillä niin
antaumuksellisen rentoa, että asiakas unohtuu, siinä ei ole mitään
henkilökohtaista, ihan vaan tico-time,
tico-breakfast, tico-tico… Tässä linkki kohteeseen: http://www.horsexplore.com/costa-rica-2
Ratsastusmatkailun suola ovat erilaiset hevosrodut ja –kulttuurit.
Etelä- ja Väli-Amerikan reissuilla Argentiinassa, Costa Ricassa ja Ecuadorissa sain ratsukseni criolloja ja niiden
sekoituksia. Ihastuin näihin nöyriin, ketteriin ja kestäviin hevosiin
ikihyviksi!
Criollon ja arabin sekoitusori Ecuadorin tulivuorilta
Criollot ovat kestäviä, varmajalkaisia, vahvoja sekä luonteeltaan
helposti koulutettavia. Puhtaat criollot ovat melko pienikokoisia,
säkäkorkeudeltaan noin 145cm, mutta erittäin monipuolisia. Niitä käytetään
karjahevosina, rodeossa, harrasteratsuina sekä maastossa ja
matkaratsastuksessa.
Criollot periytyvät 1500-luvulta espanjalaisvalloittajien
tuomista andalusialaisista ja berberihevosista, joista osa eli vapaina luonnossa
mustangeihin sekoittuen kolmisensataa vuotta, kunnes rotua alettiin kehittää
1800-luvulla.
Ecuadorissa hevoset viedään laiduntamaan korkealle tulivuorille. Sieltä ne haetaan töihin laaksoon.
Criollot ovat levinneet ympäri Latinalaista Amerikkaa ja niille
on kehittynyt maakohtaisia ominaispiirteitä. Ratsastusoppaamme kertoi, että Ecuadorin kevyet criollot
soveltuvat hyvin vuoristoon, Argentiinan criollot karjanajoon. Maatalouteen erikoistuneen Uruguayn
criollot ovat vantteria ja voimakkaita. Uudempia risteytyksiä ovat maailmankuulut
argentiinalaiset criollon ja englantilaisen täysverisen poolohevoset.
Monessa kohtaamassani Ecuadorin criolloissa oli ripaus pohjoisamerikkalaista
appaloosaa sekä lihaksikasta quarteria.
Ratsastin Ecuadorin tulivuorireissullani criollon ja appaloosan sekä criollon
ja arabin risteytyksillä, joiden hyvä kunto ja nopea palautumiskyky hämmästyttivät.
Hevoset uurastivat väsymättä 5-6 tuntia kestävillä vuoristoretkillä noin 3-4 km korkeudessa merenpinnan yläpuolella. Ratsut
puuskuttivat jyrkimmissä nousuissa, mutta hengittivät rauhallisesti rinteen
laella haukaten tyynesti purtavaa heinämättäistä.
Tulivuorilla hevosilta vaaditaan kestävyyttä, rohkeutta, ketteryyttä...
Tässä mennään yli 4 km korkeudessa Ecuadorin tulivuorella. Ratsuni oli huomattavasti paremmassa hapessa kuin minä.
Tässä toinen ratsuni Ecuadorissa: criollon ja appaloosan sekoitus. Tostado oli hänen nimensä.
Legenda kertoo argentiinalaisesta
ratsastajattaresta, joka vaelsi kahdella criollolla kolmessa vuodessa yli
20.000 kilometriä viidakkojen, vuorien ja erämaiden halki Buenos Airesista
Manhattanille.Criollot eivät uupuneet
tästäkään, sillä niiden väitetään eläneen reissunsa päälle 36- ja 40-vuotiaiksi.
Criollojen ylväyttä Costa Ricassa
Matkaseurueessani askelsi myös Perun paso, jonka kulku on
pehmeää kuin sametti.Eri puolille
Latinalaista Amerikkaa levinneet pasot periytyvät Iberian niemimaalta tuoduista
andalusialaisista, berbereistä ja jenneteistä. Berbereiltä pasot ovat saaneet
kestävyyttä, andalusialaisilta ylvästä ulkomuotoa ja jenneteiltä ratsastajalle
miellyttävän passikäynnin. Monipuolisia pasoja käytetään matkaratsuina,
harrastehevosina, karjanajossa ja vaunuhevosina.
Ecuadorn gauchot ovat sanoinkuvaamattoman ylpeitä ratsuistaan
Ecuadorilaiset arvostavat hienoja hevosia. Suurtilojen
komeita andalusialaisia ja pasoja ihailevat sekä talon isäntä että
kiinnostuneet naapurit. Kun isännät poistuvat viikonlopuksi kaupunkiin, tuovat
naapurit tammansa kylään, ja pikku hiljaa alueella käyskentelee yhä enemmän hyvärotuisia
hevosia. Myös matkakumppanini ratsuna palvellut Perun paso oli aikallisilta
talonpojilta ostettu niin sanottu ”viikonloppu-hevonen”.
Laukka, estelaukka, keskilaukka, kiitolaukka, hanatus… laukkaa on moneen lähtöön. Alkeiskurssilaisille esitetystä vakiokysymyksestä päätellen laukka tuntuu olevan ratsastusjuttujen keskiössä alusta saakka: ”Joko te laukkasitte?”
Savannilaukkaa Botswanassa
Laukka irrottaa lihaksia ja vapauttaa ajattelua, sekä minulta että hevoselta. Joskus tuntuu, että pääsemme molemmat kunnolla työn makuun vasta ensimmäisen laukkapätkän jälkeen. Opettajakin aina sanoo, että laukan jälkeiset raviaskeleet ovat laadukkaimpia. Ratsastustunneilla tuntuukin usein, että laukka loppuu ennen kuin se ehti kunnolla alkaakaan.
Minulle laukkojen aatelia ovat laukat maailman maastoissa, olivat ne sitten nopeita spurtteja, intopinkeitä arolaukkoja tai pitkää rentoa meditatiivista rullausta savannilla. Laukkoja on kiva muistella, joten kokosin esimerkkejä laukkojen monimuotoisuudesta pieneksi parin postauksen kavalkadiksi.
hmmmm.... laukkasuora Costa Ricassa...:)?
Mongolia: puolen tunnin laukkakisat. Ratsastusreissu Mongoliaan on matka toiseen maahan ja toiseen aikaan. Elämä valtavilla aroilla on säilynyt lähes muuttumattomana Tshingis Khanin ajoista lähtien, joten laukatessa voi hyvin kuvitella ympärilleen muinaisten mongolivalloittajien voittoisat ratsujoukot – etenkin kun mongolien sotamenestys perustui pitkälti ratsastus- ja jousiammuntataitoon.
Mongolianhevonen on pieni, mutta sitkeä, vahva ja ihan tarpeeksi nopea
Mongoliassa sain laukata sydämeni kyllyydestä niin pitkiä pätkiä, ettei taatusti jäänyt laukkahammasta kolottamaan. Khan Hentin loputtomilla aroilla oli tilaa hanattaa eikä autiossa maisemassa todellakaan voinut eksyä.
Laukkaan startattiin vetäjän johdolla niin, että ensin ryhmityttiin rinnakkain raviin tiirailemaan sivusilmällä lähtömerkkiä, ja sitten singahdettiin merkistä ohjuksena vauhtiin. Pisimmät kisat kestivät muistaakseni kymmeniä minuutteja. Jos vastaan tuli aron asukkaita – jurtassa asuvia perheitä räkyttävine koirineen tai villihevoslauma, siirryttiin yleensä raviin.
Arojen asukkaita: villihevoslaumat
Pienet mongolianhevoset ovat käsittämättömän sitkeitä, voimakkaita, nopeita – ja fiksuja. Oma vaellusratsuni säästeli alkuviikon voimiaan, mutta pisti viimeisenä iltapäivänä silmään sellaisen laukkavaihteen, jolla päihitti viikon riehunnassa väsähtäneen hevoslauman.
Vaellushevoset haetaan vapaana vaeltavasta laumasta
Mongoliassa ei laukkabaana lopu kesken
Costa Rica: viidakko- ja rantalaukkaparatiisi. Parasta herkkua on, kun rantalaukat ovat keskeinen osa vaellusreittiä. Costa Rican palmujen reunustamat hiekkarannat ovat kuin helmiä kaulanauhassa, joten sain laukata Guanacasten vaelluksella vuoroveden tiivistämiä hiekkarantoja yksi toisensa jälkeen.
Vuoroveden vapauttama rantalaukkabaana Costa Ricassa
Vuorovesi on noussut... ei voi enää laukata rannalla
Vapaudentunnetta kasvatti hevosen kuolaimettomuus, etenkin kun ratsu pysyi mainiosti hyppysissä myös pelkkä riimu turvan ympärillä. Criollot osaavat olla myös luonteikkaita: käynnissä ja ravissa criollo-sekoitteinen hevoseni vitsaili välillä ”peläten” jalkoihin luikertelevaa matalaa aaltoa, mutta laukassa pelleily unohtui. Tässä maassa meidän ei todellakaan tarvinnut sahata yhtä unelmarantaa eestaas… tosin videoita ottaaksemme teimme kerran senkin. :)
Riitta Reissaa kohti viidakkoa, apinoita ja papukaijoja
Osa Guanacasten reitistä luikertelee vehreässä viidakossa, jossa laukkaajien menoa tahdittavat puissa keikkuvien apinoiden kiljahdukset.
Postauksen lopussa on pari videota laukoista: rantalaukka Costa Ricasta sekä savannilaukka Botswanasta
(Costa Rican ratsastusvaelluksesta on aiempi postaus tässä).
Ecuador: maailman korkein laukka 4 kilometrissa. Maailman laukkatantereilla olen oppinut ihailemaan hevosrotujen moninaisuutta ja kykyä sopeutua vaikeisiinkin luonnonolosuhteisiin. Ecuadorin tulivuorivaelluksilla kiipesin ja kapusin yli kolmen, pätkittäin jopa yli neljän kilometrin korkeudella. Vaikka korkea ilmanala pudotti kroppani hapen osapaineen niin alas, että hengästyin pelkästä hevosen selkään kiipeämisestä, ei hevosilla ollut vuorilla minkäänlaisia ongelmia.
Criollo&quarter-sekoitteiset ratsut kiipeilivät jyrkkiä rinteitä ja nostivat laukan halukkaasti osoittamatta juuri minkäänlaisia väsymisen merkkejä. Vastuulliset hevosmiehet ja oppaat pitivät laukkapätkät riittävän lyhyinä, jotteivät hevosten sydämet joutuneet liian kovalle rasitukselle.
Chagra-hevosmiehen kanssa tulivuorella matkalla kohti neljää kilometriä
Rento laukkapätkä yli neljän kilometrin korkeudessa kotkien valtakunnassa on laukkamuistojeni aatelia. Vuoristoeläinten lisäksi menoamme seurasivat vuorilla vapaina laiduntavat hevoset ja silloin tällöin kohtaamamme chagra-hevosmiehet.
Tulivuorella laiduntavia hevosia. Ollaan n. 4km korkeudella
Vuorenhuippujen lähes harras tunnelma muuttui reissun loppupäivinä riehakkaaksi laukkailuksi muinaisella inkareitillä Cotopaxia ympäröivällä tasangolla. Olimmehan laskeutuneet muutama sata metriä alemmas runsaaseen kolmeen kilometriin.
Crillosekoitusori, Cotopaxi ja minä
Kohta laukataan Cotopaxin tasangolla muinaisten inkojen mailla
Islanti: laukalla porukan perään. Islannin parasta antia on askellajikirjo, erityisesti pehmeä töltti ja vauhdikas passi. Parhaimmillaan töltin vauhti lähenee laukkaa, joten matkantekoni jylhän Pohjois-Islannin kuumien lähteiden ja laavakivimuodostelmien lomassa taittui mukavasti –etenkin kun retkikuntamme mukana kulkevasta hevoslaumasta valittiin levännyt ratsu sekä aamupäivän että iltapäivän osuuksille.
Islanninhevonen - satuhevonen
Välillä oli kuitenkin kiva keksiä syitä laukkaan esimerkiksi ilmoittautumalla takajoukkoihin, jättäytymällä pääjoukosta jälkeen ja karauttamalla sitten muu retkue kiinni. Tai houkuttelemalla joku matkakumppaneista laukkakisaan kapeaa, hauskasti mutkittelevaa hiekkatietä pitkin.
Vaelluksella seuraa mukana hevoslauma, josta valitaan alle levännyt ratsu
Laukkatanner pölisee
Islanninhevosista on moneksi: osalla kisavietti oli vaatimaton, osalla kiiluu voitto silmissä. Koulutuksessa olleella kilpahevosella ratsastanut oppaamme jätti kerran laukkakisamme väliin, koska arveli, ettei todennäköisesti saisi voittoon pinkovaa ratsuaan pysähtymään.
Laukkapölykuorrutus kasvoissa:)
Botswana: meditatiivista savannilaukkaa. Botswanan Tuli-maan luonnonpuistossa ratsastin savannilla villieläinten seassa kuin yksi luonnonluoma eläin muiden joukossa. Villieläimet eivät pitäneet hevosia saaliina eivätkä tunnistaneet ratsastajaa ihmiseksi, kunhan pysyttelin satulassa.
Kaikki kyydissä laukan jälkeen:)?
Savannilla on tilaa laukata
Savannilla laukattiin rennossa tasaisessa matkatempossa hevoset kevyesti koottuina. Tällä tavoin ratsastajan oli helppo hallita hevosen liikkeitä ja tarkkailla luontoa hyvässä ja ”pahassa”. Rauhallisessa laukkatempossa ehdimme varmistamaan, ettemme osuneet liian lähelle leijonia tai norsuja. Laukka savannilla oli kuin sukellus luontodokumenttiin: laukkasimme seeprojen ja antilooppien rinnalla. Ohitimme kirahveja, pahkasikoja, mangusteja ja marabuita. Välillä saimme välillä seuraksemme pari shakaalia ja kerran pyyhkäisimme edessämme vaeltaneen gnu-lauman läpi.
Seeprojen kanssa savannilla
Avaraan savannilaukkaan toivat vaihtelua pujottelulaukat pensaistojen seassa, satunnaiset loikat puunrunkojen yli sekä pitkät laukat, joiden aikana saimme vaihdella keskinäistä paikkaa jonossa. Iltalaukka kohti taivaanrantaan laskevaa oranssina hehkuvaa aurinkoa on laukkamuistoistani ehkä kaunein –ainakin toistaiseksi :).
Iltaratsastus auringonlaskuun
Tässä videot savannilaukkaan.... kestää 4 minuuttia:) ja Costa Rican rantalaukkaan.
Tässä linkit postauksen kohteisiin: Mongolia Ecuador (eri paikallinen partneri kuin kuvauksessani, mutta samantyyppinen matka) Costa Rica Islanti (oma reissuni ja kuvat ovat eri matkanjärjestäjän matkalta, mutta reissun idea on sama)