Kirunan seudulla Ruotsissa matkustimme saamelaisen poro- ja hevostilaa pitävän pariskunnan, Gretan ja Matin, luo. Tilalla eletään tiiviissä yhteydessä luontoon – ja eläimiin. Pihapiirissä on 29 islanninhevosta, kaksi saamelaisrotuista vuohta sekä paimenkoira ja mäyräkoira, jotka tuntuvat kuuluvan erottamattomasti tallin arkeen.
Aamulla tallin ovella onkin vastassa koko eläinkunta. Koirat päivystävät rauhallisesti tallin ovella ja seuraavat tapahtumia, kun taas vuohet touhuavat omalla, hieman omapäisellä tavallaan. Niiden elämään kuuluu myös vierailijoiden muistuttaminen siitä, että maatilalla eletään eläinten ehdoilla: vuohet kakkivat kuistille ja hierovat öisin sarviaan seinää vasten.Hevosia Greta ja Matti eivät enää itse kasvata, vaan niitä hankitaan Ruotsista ja Islannista. Erityisen paljon he pitävät juuri Islannista ostetuista hevosista. Pohjoiseen maisemaan ne tuntuvatkin sopivan täydellisesti.
 |
| Ihana ratsuni. Tamma, joka tietää kaiken parhaiten |
Saamelaisuus näkyy tilalla luontevasti. Saamenlippu liehuu kotitalon edustalla, ja toinen muistutus omasta kulttuurista löytyy ruokasalin kirjahyllystä. Se ei tunnu päälle liimatulta matkailun koristeelta, vaan luonnolliselta osalta ympäristöä ja arkea.
Hevoset tuntureiden juurella
Hevosilla on suuret laitumet joen rannalla, ja taustalla kohoavat tunturit. Kesäisin ne elävät ulkona, mutta talvella olosuhteet muuttuvat aivan toisenlaisiksi. Pakkanen voi laskea jopa 40 asteeseen, joten talveksi hevoset siirtyvät talliin.
Talli on tilava ja tarkoituksenmukainen. Satulahuone on pieni, mutta kaikki on hyvässä järjestyksessä. Myös maneesi on siisti ja käytännöllinen. Hevosten rauhallisuus käy nopeasti ilmi: keskelle maneesia oli kasattu heinänpaaleja, mutta hevoset eivät niistä hötkyilleet. Ne tiesivät, ettei jokaiseen muutokseen tarvitse reagoida.
Ensimmäisenä päivänä haimme hevoset niiden omalta laitumelta. Seuraavina päivinä hevoset laidunsivat Gretan tuttujen tiluksilla, ja meidät kuljetettiin yöksi takaisin omalle tallillemme.
 |
| Ei hullummat maisemat hevosilla, kaikilla reissumme laitumilla |
Majoituimme kahdessa tilavassa, olohuoneellisessa mökissä, joihin kumpaankin mahtui noin viisi henkilöä. Aamiaiset ja illalliset nautimme tallin yhteyteen rakennetussa viihtyisässä ruokasalissa. Lounaat valmistettiin nuotiolla ratsastuspäivän lomassa.
Ruoka oli puhdasta lähiruokaa, juuri sellaista kuin tähän ympäristöön sopii: poroa, siikaa, hirvikäristystä, marjoja, angervosta uutettua mehua ja mustikkajuustokakkua. Tarjolla oli myös omatekoista muusia.
Nuotiolounaalla söimme porojauhelihapihvejä ja kasvistortilloja. Nokipannukahvi ja omatekoiset muffinssit kruunasivat aterian.
Saamelaisalueella luonto on lähellä – myös lautasella.
 |
| Illallisiksi siikaa ja hirvikäristystä, lounaalla aina nokipannukahvit |
Ei kiirettä tunturin laelle
Ratsastus oli ennen kaikkea rauhallista vaeltelua ja hiljalleen kiipeämistä tunturien laelle. Reitit nousivat vähitellen ylemmäs, välillä hyvinkin pitkän matkan. Hevoset etenivät tasaisesti, eikä kukaan tuntunut pitävän kiirettä.
Välillä saimme nauttia pitkähköistä tölttipätkistä ja parista laukasta. Pääsääntöisesti hevoset näyttivät kuitenkin pitävän tölttäyksestä enemmän kuin laukasta.
Tällä reissulla pääasia ei ollut vauhti vaan luonnosta nauttiminen yhdessä hevosten kanssa.
Greta halusi, että hevosilla on oma mieli – ja ennen kaikkea, että ne myös aidosti nauttivat retkistä. Siksi niitä ei hoputettu tuntureita ylöskavuttaessa. Jos osa hevosista eteni hitaammin, etujoukko pysähtyi odottamaan.
Kukaan hevosista ei silti ollut laiska tai haluton. Kaikki etenivät hyvää tahtia. Niille vain annettiin mahdollisuus tehdä matkaa omassa rytmissään.
Myös hevosen oma luonne sai näkyä. Oma ratsuni oli selvästi she knows best -tyyppiä: se tuntui tietävän varsin hyvin, miten asioiden pitäisi mennä. Samalla se oli kuitenkin ihanan kuuliainen ja selvästi ilolla mukana yhteisellä retkellä.
Tuntui hyvältä, ettei hevosen persoonallisuutta yritetty kitkeä pois, vaan sille annettiin tilaa.
Laaksossa tölttipätkät ratsastettiin hiekkateillä. Silloin saimme mennä aivan siinä muodostelmassa kuin halusimme. Hevoset eivät kuitenkaan intoutuneet rynnimään, vaan kuuntelivat hyvin ratsastajia.
Poroja tunturin takana
Reittimme kulkivat myös paliskuntien alueilla. Välillä vastaan tuli maastoon rakennettu portti, joka piti avata ja sulkea ratsastusretken aikana.
Ja tietenkin näimme poroja.
Kun kaksi nuorta urosporoa ilmestyi näkyviin, Greta neuvoi meitä pysähtymään ja seisomaan hevosten kanssa aivan hiljaa. Emme yrittäneet lähestyä niitä emmekä houkutella niitä luoksemme.
Porot ravasi kiinnostuneina lähemmäs. Ne pysähtyivät katselemaan meitä, tekivät hienon kokovartalokaarroksen aivan edessämme ja jolkottivat lopulta tunturin taakse.
Hevoset eivät poroista piitanneet. Niille porot olivat tuttu näky.
Yhtenä päivänä ratsastimme myös poroerotteluaitaukseen, jonne porot tuodaan merkkausta ja jakoa varten. Osa poroista jatkaa tämän jälkeen matkaansa teuraaksi. Poronhoito ei siis täällä ole vain maisemaan kuuluva näky, vaan konkreettinen osa elinkeinoa ja ihmisten elämää.
Tunturipurosta kuksaan
Maisema muuttui korkeuden mukana. Alalaaksoissa kasvoi tunturikoivikoita, ylempänä maisema muuttui tundramaisiksi kanervikoiksi. Ruska teki jo tuloaan: aluskasvillisuus alkoi värjäytyä punaiseksi ja puissa näkyi kirkkaan keltaisia lehtiä.
Matkan aikana ylitimme raikkaita jokia ja tunturipuroja. Hevoset saivat itse päättää, milloin ne halusivat pysähtyä, kaapia pohjaa tai juoda vettä. Välillä pysähdyimme keskelle luontoa, ja hevosten tarpeet määräsivät tahdin.
Retkilounailla varusteet purettiin hevosilta ja niille rakennettiin tilava aitaus, jossa ne saivat rauhassa rouskuttaa mehukasta heinää sillä aikaa, kun ratsastajat valmistivat ruokaa.
Tässä kohtaa kovimman työn tekivätkin ihmiset. Useampaa hevosta piti pidellä yhtä aikaa, samalla kun pari ratsastajista veti aitalankaa maastoon ja rakensi hevosille tilapäisen aitauksen.
Kun aita oli valmis ja hevoset tyytyväisinä sisällä, oli aika istahtaa nuotion ääreen.
Oli elämys syödä lämmintä retkiruokaa luonnon keskellä ja täyttää kuksa puhtaalla vedellä suoraan vireästä tunturipurosta.
Hyttysiä ei juuri ollut. Yhdellä nuotiopaikalla oli tosin jonkin verran polttiaisia, mutta muuten pohjoisen kesä näyttäytyi hyönteisten suhteen yllättävän armollisena.
Pilvien takana Kebnekaise
Sää oli matkan aikana vaihteleva. Taivas pysytteli enimmäkseen pilvessä ja välillä tihuutti sadetta. Sen vuoksi emme kertaakaan onnistuneet erottamaan horisontissa kohoavaa Kebnekaisea, Ruotsin korkeinta vuorta.
Se ei kuitenkaan maisemien upeutta vähentänyt.
Tunturien laet avautuivat ympärillämme avarina ja lähes loputtomina. Laaksoihin syöksyi hienoja vesiputouksia lumen sulaessa ylempää tuntureilta ja veden hakiessa reittiään alaspäin.
Maiseman valtavuus teki vaikutuksen. Hevosen selästä sen koki aivan eri tavalla kuin auton ikkunasta.
Kun ympärillä ei ollut kiirettä, liikennettä tai jatkuvaa tekemisen pakkoa, huomio kiinnittyi siihen, mitä hevonen näki, kuuli ja haistoi – ja siihen, miltä tuntui kulkea sen kanssa tässä maisemassa.
Täällä ei tarvinnut suorittaa.
Hevonen sai pysähtyä, juoda, katsella ja edetä omaan tahtiinsa. Ratsastaja sai tehdä saman.
 |
| Tuntureita ylös ja alas, puroja ja jokia ylittäen |
Saamelaisalue ulottuu yllättävän kauas
Harva ehkä tulee ajatelleeksi, kuinka kauas etelään Ruotsin saamelaisalue ulottuu. Sápmin perinteinen eteläraja yltää Idren seudulle Dalarnan pohjoisosaan – suunnilleen Vaasan korkeudelle, jopa hieman sen eteläpuolelle. Idressä toimii myös Ruotsin eteläisin sameby eli saamelainen poronhoitoyhteisö, joka harjoittaa poronhoitoa.
Poronhoito on kuitenkin keskittynyt pohjoiseen. Ruotsissa poronhoito-oikeus kuuluu saamelaisille, kun taas Suomessa poronhoitoa voivat harjoittaa myös ei-saamelaiset. Suomessa poronomistajan on kuitenkin kuuluttava paliskuntaan, joka määräytyy hänen kotikuntansa perusteella.
Kirunan seudulla saamelaisuus, poronhoito, hevoset ja luonto eivät näyttäytyneet toisistaan erillisinä asioina. Ne muodostivat kokonaisuuden, jonka keskellä saimme viettää muutaman päivän.
Sen sai kokea konkreettisesti.
Saamenlippu liehui pihassa. Poroja tuli vastaan tunturissa. Ratsastusreitti kulki paliskunnan maiden halki. Hevoset joivat tunturipurosta, kun ruska alkoi värjätä koivikkoa. Lounas valmistui nuotiolla ja illallinen tarjoiltiin tallin yhteydessä. Lautasella oli poroa, siikaa ja hirveä, ja kuksaan sai puhdasta vettä suoraan luonnosta.
Ja kun ilta tuli, vuohet palasivat omiin puuhiinsa – ehkä taas kuistille kakkimaan ja yön pimeydessä sarviaan seinään hieromaan.
Kaikessa oli jotakin hyvin pohjoista ja aitoa.
Tämän matkan tärkeintä antia eivät lopulta olleet vauhti, pitkät laukkapätkät tai suoritetut kilometrit. Ne olivat hiljaiset hetket hevosen selässä, tunturin laella avautuva maisema, uteliaat porot edessä ja nuotion lämpö viileässä päivässä.
Pohjoisessa luonto ei ollut ratsastusretken taustakangas.
Se oli koko matkan päähenkilö.
 |
| Saamen lipussa on aurinko |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti