Täyttä laukkaa tunturissa!

Ratsastusvaelsin pitkän viikonlopun verran suomenhevosilla Saariselän tunturi- ja vaaramaisemissa. Yövyin teltassa erämaassa ja tutustuin myös Lapin legendaariseen kullanhuuhdontaan. Vaikka kelit vaihtelivat auringosta rankkasateeseen, nautin joka hetkestä ja palasin kotiin mieli on täynnä vahvoja elämyksiä. Tässä kooste:

Ihailemme  Kulmakurua

Laukkaspurtit tunturin laelle olivat reissun aatelia! Hevoset pinkoivat innoissaan ylös kanervikkoista rinnettä ja saavuttivat tunturin laen tyytyväisinä höristen. Kaiken kruunasi huipulla käyskennellyt valkohäntäinen porolauma.

Tunturien laeilla oli mukava viivähtää hetki maisemia ihaillen. Tunturit ovat puuttomia, joten näköala sinisinä siintäneisiin tuntureihin oli huikea. Ensimmäisenä päivänä ihailimme maisemaa kauas taivaanrantaan, mutta viimeisen päivän tunturinvalloitus päätyi sateeseen ja sankkaan usvaan, jonka läpi ei nähnyt pariakymmentä metriä pidemmälle. Ei haitannut, sillä sekin oli Lapin luontoa todellisimmillaan.   

Tunturin laella sateessa ja auringossa

Saariselän vaellus vei syvälle erämaahan. Kahtena yönä yövyimme telttaleireissä, jossa illallinen ja aamiainen valmistettiin nuotiolla. Ensimmäisenä yönä asetuimme valmiiksi pystytettyyn kahdeksan hengen kaminatelttaan ja toisen yön nukuimme 2-3-hengen pikkuteltoissa. Happimyrkytys oli siis taattu yötä päivää. Olin onneksi varustautunut kylmän kelin makuupussilla, sillä yöt olivat viileitä ja osin sateisia. Vaelluksen jälkeen päätin, ettei reissuille kannata untuvapussia kevyempää koskaan pakatakaan.

Pikkuteltta ja kaminatelttaa sisältä. Saimme alusiksi porontaljat

Hepat tarhattiin telttojen viereen

Koska meille osui puolisateinen viikonloppu, tuli testattua vaellusvarusteet melko perusteellisesti. Vedenpitävät vaelluskengät osoittautuivat vettäpitämättömiksi, mutta kuivuivat onneksi ensimmäisen yön kaminateltassa. Sen jälkeen puin kenkiin sukkien päälle pienet muovipussit. Antaa kastua vaan! Ennen ratsaille nousua sipaisin ratsastushousujen päälle rain legsit ja takiksi reisiin ulottuvan House of Horses Helsingin ratsastukseen suunnitellun sadetakin. Tällä systeemillä pysyin melko kuivana koko reissun. 

Märistä hanskoista en välittänyt, koska oli lämmin. Olin unohtanut kotiin paketin ohuita muovisia kertakäyttösormikkaita, jotka olisivat pitäneet sormet kuivina ja lämpiminä ratsastushanskojen sisällä. Varustekateuttakin koin: reissukaveri oli ostanut Hipposportista näppärät kalossit, jotka pitivät jalat kuivina sateessa ja jokien ylityksissä. Hankintaan!

Riitta reissaa täysvarustuksessa

Eksoottinen elämys oli joen rantaan, mustikanvarpujen ja kanervikon päälle pystytetty lattiaton telttasauna. Teltan etuosa toimi ”pukuhuoneena” ja takaosassa avautui sauna puukiukaineen ja kapeine lauteineen. Siellä sitä istuttiin lauteilla ohi virtaavaa Tolosjokea telttaikkunasta ihaillen. Kokeilimme myös uimista kylmässä joessa, joka ainakin minulla jäi hyisen veden huljutteluksi.

Telttasauna varvikossa

Koska vaelsimme erämaassa, nautimme picnic-lounaat luonnon helmassa, yleensä kirkkaana virtaavan joen tai puron varrella. Sidoimme hevoset vaivaiskoivuun syömään mehevää heinikkoa ja kaivoimme satulalaukuista spriikeittimen, kattilan, kahvipannun ja kasaan painuvat eväboksit, joihin meille annosteltiin päivän kanawrapit, lihapullat tai nakkipasta. Murkina maistui mainiolta syvällä kairassa!

Picnic nautittiin yleensä joen rannalla

Jotta erämaaelämys olisi täydellinen, hoidimme ja huolsimme hevoset itse. Kannoimme hepoille aamuin illoin vedet läheisestä joesta, jaoimme heinät ja rehuannokset, harjasimme ja satuloimme ja tarkistimme kaviot. Minun ratsultani jäi yhden jalan kenkä ilmeisesti vetiseen suohon, ja uusi kenkä nakutettiin kavioon saman tien leirillä.

Kuruja, tuntureita ja virtaavia jokia. Tällä reissulla ratsastettiin syvälle Lapin kairaan, eli maasto oli sen mukaista: käyntiä ja ravia kanervikkoisilla vaarojen rinteillä, laukkaspurtteja tunturien laelle, hidasta ja huolellista käyntiä suomaastossa, käyntiä ja ravia tunturikoivujen lomitse, kahlausta paikoin vuolaana virtaavan Tolosjoen halki, hyppyjä tunturipurojen ja ojien yli, heppojen juottamista jyrkkäreunaisissa puroissa… Helpoimmilta tuntuivat lyhyet osuudet maastopyöräilyreiteillä.

Vaikeahkossa maastossa oli välillä autettava hevosta. Nousimme lähes joka päivä hetkeksi satulasta taluttamaan hevosta siksak-tyyliin alas jyrkimpiä ja kivisimpiä rinteitä. Pisin talutussessio taisi kestää puolisen tuntia. Se teki itse asiassa hyvää omillekin jaloille!

Reitti edellytti tasapainoa ja hevosen hallintaa kaikissa askellajeissa ja menisi hukkaan, jos ei uskaltautuisi pitkiin vauhdikkaisiin laukkapätkiin tuntureilla tai laakson hiekkateillä, tai rohkaistuisi hyppyyn ojan yli. Siis ei aloittelijoille.

Suomenheppa – paras heppa. Meillä oli reissulla 5 ihanaa suomenhevosta, joista jokainen oli oma persoonansa. Oma ratsuni oli alun perin vaativan tason kouluratsu, joka jäyhänä ja vakavamielisenä asteli mättäältä toiselle, taituroi kivisillä poluilla, hyppi tunnollisesti ojien yli, kahlasi halki virtaavan joen, sekä laukkasi ja ravasi pitkin kanervikkoa ”koska se kuuluu ohjelmaan”. Aivan ihana, tunnollinen ruunaherra!

Oli hauska huomata, miten kokenut kouluhevonen rentoutui maastossakin kevyestä kuolaintuesta, ja miten se ratkaisi kiitolaukkapätkät harppomalla tyylikkäästi ”lisättyä laukkaa”. Ratsuani ei häirinnyt tippaakaan, että reissukaverit singahtivat horisonttiin pieniksi pisteiksi!

Myös reissukaverit pitivät hevosistaan, joista moni oli entinen ravuri. Se todellakin näkyi vauhdissa! Kivet ja kanervat sinkoilivat suokkien painellessa häntä suorana laukkaan! Osa hevosista oli kevyempiä, osa kovempia kädelle. Vetokisaan ei kannattanut – eikä tarvinnutkaan – ryhtyä.

Kaikilla hevosilla oli kiva luonne (vaikka yksi leikkikin hoidettaessa hetkittäin lohikäärmettä), hevoset osasivat asiansa, olivat eteenpäinpyrkiviä ja nauttivat reissusta. Tarvittaessa hevoset kannustivat toisiaan. Yksi ratsuista kulki alkuun verkkaisesti joukon jatkona ja ehdotteli omia reittejään, kunnes vaihdoimme paikkaa niin, että konkariratsuni – lauman johtaja – asettui peräsimeen letkan perälle. Eipä syntynyt enää rakoja jonoon!

Urheat vaellusratsumme

Raikas Lapin-makuinen lähiruoka ravitsi reissaajaa. Ratsastusreissuilla kuuluu syödä hyvin, sillä makunautinnot ovat osa matkailuelämystä. Saariselän vaelluksella herkuttelimme nuotiotulella valmistetuilla poronkäristyksellä ja taimenella, höystöinään perunamuusi ja kevyesti paistetut kasvikset. Yhtenä iltana paistoimme lettuja, toisena emme taimenähkyssämme jaksaneet ajatellakaan jälkiruokaa, vaan kapusimme illallisen päätteeksi lähes suoraan telttoihimme nukkumaan.

Illallinen leirissä joen rannalla

Vaellusreitin lopussa majoituimme Laanilan Kievariin, saunoimme perusteellisesti ja nautimme kievarissa kolmen ruokalajin illallisen mätileipineen, poropaisteineen ja lämpimine valkosuklaa-mansikka -kulhoineen. Oli hauska herkutella ravintolassa, josta oli suora näköala viereisellä niittylaitumella yöpyviin ratsuihimme.

Kullanhuuhdontaa ennen ja nyt. Viimeisenä vaelluspäivänä ratsastimme Rainbow’s End – kullanhuuhdonta-alueelle kuulemaan Lapin kullan historiasta ja nykypäivästä. Kuulimme valtauksen Paavo-isännältä, että kulta on oikeasti peräisin avaruudesta, ja että Lapin kultaa arvostetaan maailmalla verettömyydestä, koska sen vuoksi ei ole tapettu ketään.

Ivalojoen alue on Lapin suurimpia kultamaita Lapissa. Kultaa on kaivettu alueella 1800-luvun puolivälistä lähtien, ja kaivetaan jatkuvasti sekä lapiopelillä että koneellisesti, ja ahkera – lomia pitämätön – huuhtoja voi kaivuulla itsensä elättääkin. Venäjän-vallan aikaan kaikki kulta piti myydä Venäjän keisarille, mutta kaivajat salakuljettivat kullan Norjaan, jossa siitä sai paremman hinnan kuin ”kitsaalta keisarilta”.

Kullankaivuu ja huuhdonta ovat myös turismia. Talvisin Paavo vie tilausryhmille vaskoolit ja maajauhepussit vaikka hotelliin. Aika usein jonkun vaskoolissa kiilteleekin kauniita kultahippuja! Paavon valtaustienoolla on kaivettu kultaa ainakin 140 vuotta ja sitä pitäisi riittää vielä 500 vuodeksi.

Rainbow’s Endissä voi ihailla myös lukuisia arvokiviä, joita Suomesta löytyy (kuulemma turkoosia ei löydy). Prinsessa Dianan vihkisormuksen sininen safiirikin on kuulemma kaivettu Suomen Lapista.

Tämä neljän päivän ja kolmen yön ratsastusvaellus Arctic Trail to Lappish Gold on Horsexplore-ratsastusmatkatoimiston valikoimissa. Vielä on tilaa 9.9. starttaavalle reissulle. Ensi vuodelle o suunnitteilla vaelluksia elo- ja syyskuussa.

Reissasimme Saariselälle vaellusta edeltävänä päivänä Finnairin lennolla Ivaloon. Ostimme yhdeksi yöksi tähän reissuun räätälöidyn majoitus- ja kuljetuspaketin Aurora Villagesta. Meidät haettiin autolla kentältä Villageen ja vietiin aamulla Villagesta tallille. Aurora Villagen osin lasi-ikkunaisista mökeistä voi hyvällä säällä ihailla revontulia sängyssä makoillen. Koska ei ollut turistiaika, olimme ainoat asiakkaat ja meille tuotiin aamiainen huoneisiin jääkaappiin.  Toinen vaihtoehto olisi ollut majoittua omatoimisesti Saariselällä, ei huono sekään.

Osa kuvista on reissukavereiden ottamia. Kiitos heille!

Mainio oppaamme Maria