Slovenian vuoristossa – pitkiä laukkoja, linnoja ja kylien vieraanvaraisuutta

Kavioiden kopse, kirkonkellojen kilkatus ja vuoristoteiden pitkät laukkapätkät. Slovenian lokakuinen maaseutu tarjosi ratsastuslomalle kaikkea sitä, mitä olin toivonut – ja vähän enemmänkin. Kolmen päivän aikana ehdimme kiivetä vuorille, vierailla keskiaikaisissa linnoissa, maistella paikallista kotiruokaa ja tutustua elämään kylissä, joissa hevoset otetaan vastaan hymyillen.

Sloveniassa 1000 m korkealla vuorella pohjoistuulen tuiverruksessa

Pitkää laukkaa ja kevyitä hevosia

Ensimmäinen asia, johon Horsexplore-matkatoimiston Slovenian ratsastuslomalla ihastuin ikihyviksi, olivat hevoset. Ne olivat pääasiassa quartermixejä eli quarterhevosen ja jonkin muun rodun risteytyksiä. Muulla rodulla ei kuulemma isännän mukaan ollut niin väliä, kunhan mukana oli quarteria.

Syy valintaan oli selvä: quarterit ovat hyväluontoisia ja selväpäisiä, mutta niiden kavioihin kaivataan usein vahvistusta toisesta rodusta. Näin saadaan vaellukselle sopiva hevonen, joka kestää pitkät päivät vaihtelevassa maastossa.

Aamutoimia tallilla: quartereita, quartermixejä, arabimixejä

Vita-tamma ja minä

Hevoset oli hankittu eri puolilta Sloveniaa. Italiassa quartereita olisi tarjolla runsaasti, mutta niitä on usein ratsastettu kangilla ja kannuksilla, kun taas tällä tallilla lähestymistapa oli toisenlainen.  Hevosten koulutuksessa tärkeintä oli herkkyys. Ne koulutettiin haltereilla, eikä kovasuisia hevosia hyväksytty ostettaviksi. Myös jarrujen piti olla kunnossa. Tämän saimme vaelluksella todistaa käytännössä.

Laukat alkoivat hevosten innokkaalla voimakkaalla spurttauksella, mutta sen jälkeen hevoset asettuivat nätisti vetohevosen määrittämään tahtiin. Ne eivät tempoilleet, vaan kuuntelivat pidätteitä. Vaikka vauhti nousi lähes 45 kilometriin tunnissa, hevoset pysyivät kevyinä suusta.

Laukkasimme reippaasti, mutta emme aivan täyttä kiitoa. Letkassa eteneminen oli sujuvaa ja hallittua. Hevosten kanssa sai laukata lähes pitkin ohjin. Ja mikä parasta: laukka ei koskaan loppunut kesken!

Laukkapätkät kestivät minuuttitolkulla, ja niitä oli mukavasti kaikkina päivinä. Tavallisesti laukkasimme pitkin hiekkaisia metsäteitä. Välillä kavioista sinkoili kiviä, kun vauhti kiihtyi. Pari pätkää vedettiin myös niitetyllä heinäpellolla.

Kun pitkään jatkuva laukka alkoi sujua, ehti löytää oman asennon ja rytmin. Silloin ratsastukseen pääsi todella uppoutumaan. Oli hienoa, kun vauhti ei katkennut juuri silloin, kun oma ratsastusfiilis oli parhaimmillaan.

Yleensä laukattiin vuoristoteillä (siitä videoita instassa), mutta tällä ruohikollakin vedettiin ihana letkalaukka

Tämä ei kuitenkaan ollut aloittelijoiden ratsastusloma. Ratsailla oltiin joka päivä kuusi- seitsemän tuntia. Vuorilla riitti kiipeämistä ja laskeutumista, paljon käyntiä, välillä reipasta ravia myös alamäkeen ja sitten taas pitkiä, nopeita matkaavoittavia laukkapätkiä.

Lopulta huohottivat niin hevoset kuin ratsastajatkin. Jaksamisesta pidettiin kuitenkin hyvää huolta. Taukoja oli useita. Tuolloin pysähdyttiin vehreille niityille ja nurmille ja annettiin hevosten rouskuttaa ruohoa kaikessa rauhassa. Myös ratsastajat venyttelivät koipiaan tai lepuuttivat selkää ruohikolla maaten ja eväsjuomia nauttien.

Bacin kylä – ratsastajat tervetulleita

Majapaikkamme sijaitsi Bacin kylässä, jossa majatalo oli paljon muutakin kuin pelkkä yöpymispaikka. Se oli kylän kohtauspaikka.

Ravintola-baari sijaitsi alakerrassa ja majoitustilat yläkerrassa. Parvekkeilla hehkuivat pelargoniat. Isäntä pyöritti paikkaa sisarensa ja äitinsä kanssa. Kaikki oli omatekoista ja paikallisista raaka-aineista valmistettua, sillä majatalo kuului maaseuturavintoloiden verkostoon.

Illallisen aikana saliin asteli pitkin iltaa paikallisia. Nuorukaisia ja papparaisia, eri ikäisiä ja kokoisia. He asettuivat pienen pöydän ääreen turisemaan, tilasivat juomia ja ilahtuivat, kun isäntä toi pöytään erilaisia purtavia. Meno oli kotoisaa ja maltillista. Täällä ei tuntunut olevan kiire mihinkään.

Isäntä oli perustanut tallinsa kymmenen vuotta aiemmin. Silloin hänelle oli naurettu: kuka ihme tänne haluaisi turistiksi, saati ratsastamaan?  Enää eivät naura. Ratsastuskausi täyttyy asiakkaista, jotka varaavat eripituisia lomia kolmesta päivästä viikkoon.

Slovenian maaseudulla ratsastusmatkailu on löytänyt paikkansa.

Kylän raitilla

Kotiruokaa, joka ei jätä nälkäiseksi

Ruoka oli rehellistä slovenialaista kotiruokaa, jossa maistui myös naapurimaiden Italia ja Itävalta. Pastaa, gnoccheja, liha- tai sienikastiketta, lihakeittoa, pihvejä ja grillattua perunaa.

Lounaalla saattoi olla kanatortillaa, makkaraa ja hapankaalia.

Joka aterialla oli tarjolla viiniä, olutta tai mehuja. Slovenialaiset viinit ovat hyviä ja omanlaisiaan. Italian rajalla tuotetaan roseeviinin sijaan oranssia viiniä, jota emme tosin tällä matkalla ehtineet maistaa.

Ruoka maustettiin maltillisesti. Chiliä tai suolaa ei käytetä peittämään raaka-aineiden omia makuja.

Aamiainen oli pökerryttävän runsas: lettuja, makkaraa, paahtoleipää, prosciuttoa, salamia, juustoja, jugurtteja, kotitekoisia hilloja, kirsikkamehua, pannukahvia ja teetä. Aamiaisen jälkiruoaksi saimme hedelmiä. Omenat päätyivät usein hevosten suuhun.

Majatalon isännällä oli tosin yksi hauska tapa. Jos söimme lautasemme tyhjiksi, hän kasvatti seuraavalla aterialla annosten kokoa. Emme olleet vielä ensimmäisen lounaan aikaan ymmärtäneet, mihin olimme ryhtyneet!

Majatalomme

Aamupalalla

Hevoset viettävät talvensa omilla vuorillaan

Hevoset elävät tallilla lokoisasti. Ne asuivat pääosin ulkona suurilla laitumilla, osittain niityillä ja osittain metsässä. Ruohon lisäksi niillä oli tarjolla vettä ja heinää.

Naapureina hevosilla oli aaseja, lampaita ja lammaskoiria, jotka tosin lintsasivat töistään toistuvasti ja lähtivät mieluummin hauskanpitoon vuorille ja niityille. Kerran kaksi koiraa lähti mukaamme ja ajoi puskista näytille pelästyneen peuran. Lampaiden luona ollessaankaan ne eivät vaikuttaneet erityisen huolestuneilta, vaan heiluttivat iloisesti häntäänsä kaikille lähestyjille.

Meidän ratsastusviikonloppumme oli kauden viimeinen. Kausi oli alkanut maaliskuussa ja päättyi lokakuussa. Sen jälkeen hevoset siirrettiin vielä suuremmalle laitumelle neljäksi kuukaudeksi lomailemaan. Hevoset saavat talvella olla täysin rauhassa. Vain nuorempia saatettiin ratsastaa koulutuksenomaisesti.

Talvilaidun on  valtava, mäkinen ja vaihtelevamaastoinen. Siellä liikkuminen pitää hevoset hyvässä kunnossa ilman varsinaista harjoittelua. Välillä niitä käydään katsomassa. Hevoset löytyvät talvisin paksuissa talviturkeissaan, sillä vuorilla on talvella kylmä.

Me saimme siitä esimakua jo ratsastusretkellä. Kun nousimme noin kilometrin korkeuteen, pohjoistuuli alkoi puskea niin hyytävää ilmaa että anorakin huppu oli vedettävä kypärän päälle.

Hevoset kotonaan iltaruskossa

Ensimmäinen päivä – kirkonkelloja, kalkkikiveä ja kahdeksan kylän maisema

Ensimmäisenä päivänä lähdimme Bacin kylästä maastoon. Kyläläisten kukkapenkit ja puutarhatontut jäivät taakse, kun laskeuduimme ratsailta taluttamaan hevosia jyrkkää, mutkaista maantietä pitkin.

Takaisin selkään noustiin tien pientareelta tai kiviaidalta ponnistaen.

Sivuutimme korkean kalkkikivivuoren, jonka sisällä oli valtava vesivaranto. Koko alue oli kuulemma yhtä suurta vesivarantoa. Sateisina vuodenaikoina niityt täyttyvät vedestä niin, että niistä muodostuu pieniä järviä.

Kopsuttelimme vuoren seinään louhittua tunnelia pitkin edessä avautuvaan metsään. Siellä alkoivat ensimmäiset ravi- ja laukkapätkät.

Tuon kallioseinämän sisällä on kuulemma valtava vesivaranto

Syksyistä metsää

Tunnelissa

Reissulla oli myös muutamia talutuspätkiä joissakin kylissä ja asvalttisissa alamäissä

Kirkonmäeltä avautui alkusyksyn maisema

Ensimmäisen päivän ratsastuksella pysähdyimme korkean mäen laella sijaitsevan vanhan kirkon luona. Laskeuduimme satulasta ja annoimme hevosten ahmia muhevaa ruohoa kirkon laitamilla.

Maisema alas laaksoon avautui vehreänä, vihreän ja oranssin sävyttämänä. Pienten vuoristokylien vaaleat talot pilkottivat rinteillä valkoisina täplinä. Jokaisessa kylässä kohosi valkeana hohtava kirkko. Yhdessä maisemanäkymässä erotin kerralla kahdeksan kylää.

Siinä oli jotain erityistä. Ratsastimme vuoristossa, mutta maisema ei ollut autio. Se oli täynnä pieniä kyliä, ihmisten koteja ja kirkkoja, jotka näyttivät kuuluvan olennaisena osana vuorten siluettiin. Ja olihan siellä muutakin elämää, erityisesti laiduntavia lehmiä. Osa oli lihakarjaa, osa puolestaan piti rinteitä avoimina rouskuttamalla heinää ja ruohoa. Lehmät olivat rauhallisia ja pienet vasikat hurjan söpöjä.

Isäntämme Borut

Pittoreski taukopaikka vuorella

Maisemointilehmät työssään

Grad Kalec – slovenialaisen kansallistunnon alkulähteillä

Päivän toinen ”linna” oli Grad Kalec, joka ei ole varsinainen linna vaan 1800-luvulla eläneen slovenialaisen runoilijan, säveltäjän ja poliitikon Miroslav Vilharin kodin raunio. Pystyssä törrötti enää kaunis, 1600-luvulta peräisin oleva pyöreä torni.

Vilhar oli aktiivinen sloveenin kielen ja kansallisen identiteetin puolustaja. Olimme siis slovenialaisen kansallistunnon alkulähteillä. Annoimme hevosten mutustaa ruoho linnan tanhuvilla ja palasimme sitten lounaaksi majataloomme nauttimaan alkukeittoa, kanatortilloja ja kermaista jälkiruokaa. Hevoset odottivat (ja nukkuivat ) sillä aikaa riimunaruilla kiviseinien koukkuihin kiinnitettyinä.

Sitten taas selkään.

Matka jatkui vihreän, laajan niityn halki pitkällä laukkapätkällä seuraavan vuoren juurelle. Hevoset pysyivät hyvin jonossa, joten laukka oli silkkaa nautintoa. Iltapäiväratsastus kesti vielä toiset kolmisen tuntia. Nousimme ja laskeuduimme hiekkaisia vuoristoteitä, halkoimme niittyjä ja sivusimme maatiloja. Kohtasimme tuon tuosta kanoja, lampaita ja vuorilla laiduntavia lehmiä.

Grad Kalec, runoilijan kodin raunioilla

Lounastauolla hepat odottelivat pihalla

Toinen päivä – vuoren huipulle ja entiseen Italiaan

Toisena päivänä oli vuorossa reissun korkein kohde, runsaan kilometrin korkeuteen kohoava vuori.

Kapusimme rinteitä aamupäivän ajan pitkin teitä, polkuja ja niittyjä. Pysähdyimme pari kertaa vehreälle niitylle antamaan hevosille ruohonrouskutustauon. Itse hyödynsin tauot lepuuttamalla selkää ruohikolla maaten.

Tuuli voimistui ja viileni sitä mukaa, kun kiipesimme ylemmäs. Hyytävän ja hetkittäin jopa tasapainoa horjuttavan tuulen vastapainoksi saimme henkeäsalpaavan kauniita näkymiä horisontissa polveilevaan vuoristoon.

Huipulla tuulee  

Laaksossa lämmintä. Tässä ollaan myllyllä

Ruohonmutustelutaukoja oli useita pitkin päivää

Hevoset juotettiin tien päällä vanhalla myllyllä

Myrkynvihreä metsästysmaja

Muutaman tunnin kuluttua saavutimme taukopaikan, kivisen ja vihreäksi maalatun metsästysmajan. Talon värisävy oli huomattavan erikoinen. Kuulemma nimeltään ”free paint” – maali oli siis saatu ilmaiseksi!

Lounas oli vuoristoon sopiva: hapankaalia ja lihaisaa makkaraa. Ne sujahtivat vatsaan samantien. Lounaan jälkeen asetuimme istuskelemaan aurinkoon, mutustelemaan omenapiiraspalaa ja katselemaan, miten hevoset juotettiin kaivovedellä täytetyistä ämpäreistä.

Ämpäreitä oli vain yksi, muuten olisimme toki auttaneet.

Lounas metsästysmajalla

Vuorelta laaksoon

Slovenia, Kroatia ja entinen Italia

Lounaan jälkeen kapusimme vielä hieman ylemmäs, aivan huipulle, ottamaan potretteja maisemassa, josta avautui näkymä paitsi Sloveniaan myös naapurimaahan Kroatiaan. Itse asiassa seisoimme entisessä Italiassa, sillä rajoja oli muutettu maailmansotien myötä.

Vuoristossa historia ei ollut vain linnojen seinissä. Se näkyi myös maisemassa, jonka rajat olivat muuttuneet vuosisatojen aikana.

Kolmas päivä – keskiaikainen Premin linna

Viimeisenä ratsastuspäivänä vuoristoteema jatkui. Nyt suuntasimme 1200-luvulta peräisin olevaan Premin linnaan. Reitti noudatti alussa ensimmäisen päivän reittiä, paitsi että tällä kertaa laukkasimme myös aiemmat ravipätkät. Parin tunnin vaelluksen jälkeen horisontissa kohosi kaunis Pyhän Helenan kivikirkko sekä kohteemme, Premin linna.

Saavuimme perille autotien laitaa, osin ratsastaen ja osin hevosia taluttaen. Talutus antoi hyvän mahdollisuuden napata hevosille tien varteen pudonneita omenoita. Ylitimme tien rinnakkain mahdollisimman tiiviinä sumppuna. Autoilijat suhtautuivat ratsukoihin hienosti, antoivat hyvin tietä ja hymyilivät kohdatessa.

Premin linna oli kauniisti entisöity kokonaisuus, jossa oli romaaninen ydin sekä renessanssin aikaisia rakenteita, puolustusmuureja ja pyöreitä torneja. Se oli loistava taukopaikka. Hevoset sidoimme puihin odottamaan paluutamme. Oppaiden mukaan ne nukkuivat tyytyväisinä koko odotusajan.

Pyhän Helenan kirkko...

Ja Premin linna

Lounas alppityylisessä ravintolassa

Lounaaksi ratsastimme suurehkoon alppityyliseen ravintolaan, jonka terassilla nautimme runsaan ja lihaisan aterian. Paikka oli laajasti tunnettu, sillä ravintolaan huristi myös italialaisia.

Lounaan ajaksi sidoimme hevoset valmiiseen kiinnitysköyteen. Osoitin tammalleni mukavan reunapaikan, mutta se ei kelvannut ollenkaan. Pienen tulkintahetken jälkeen tajusin, mitä se halusi: keskemmälle, kaverin viereen. Niinpä änkeydyimme sinne. Se onnistui hyvin, sillä tammani oli johtaja, jota muut hevoset väistivät.

Kolmannen päivän lounaspaikka

Kypäräparkki

Lounas oli lihaisa, mutta kasvisvaihtoehtojakin löytyy

Vuoren sisäisiä vesivarantoja ja piipahtelevia järviä

Ratsastusviikonloppumme osui kuivaan lokakuuhun. Metsät ja joenuomat olivat melko kuivia, mutta se oli hämäävää. Todellisuudessa vesi virtasi vuolaina maan alla ja jopa vuorien sisällä. Kun sateet jatkuvat, joet tulvivat tielle ja peltoihin muodostuu pieniä järviä. Suoranaisia pikkujärviä!

Slovenian maisemassa vesi onkin yksi kiehtovimmista elementeistä. Kuivan syksyn pinnan alla piilee valtava vesiverkosto.

Sateisina aikoina tässä on kuulemma 17 järveä

Kirkkomäellä

Linnojen Slovenia

Ratsastusviikonlopun teemana olivat linnat.

Sloveniassa on tuhansia linnoja, pääasiassa keskiaikaisia puolustus- ja hallintorakennuksia. Linnojen lisäksi maassa on valtava määrä vanhoja kartanoita, joista suurin osa on nykyisin lähes raunioina.

Ensimmäiseksi tutustuimme Predjaman linna an, luolavuoreen rakennettuun puolustuslinnaan, jossa oli sekä varsinaisia huoneita että pääsy vuoren sisällä sijaitsevaan luolaverkostoon. Huoneisiin kuuluivat salit, makuusalit, kappeli, kidutuskammio, asehuone, ritarien lepohuone, keittiö ja ruokasali.

Luolaverkosto oli kuulemma historian aikana tarpeen pitkän etenkin piirityksen aikana, sillä linnan väki pääsi sen kautta salaa hakemaan ruokaa.

Linnalla on ollut monta omistajaa. Yksi tunnetuimmista oli 1400-luvulla elänyt Erasmus Predjamalainen, kapinallinen aatelinen, joka piti linnaa tukikohtanaan Habsburgeihin kohdistuneille ryöstöretkille. Erasmus oli värikäs persoona. Riitauduttuaan kotimaassaan hän liittoutui Unkarin kuninkaan kanssa. Legendan mukaan Erasmus menehtyi vihollisen ammuttua tykin kuulan vuoren seinämässä sijainneeseen vessaan, jossa hän juuri tuolloin oli.

Slovenian linnoissa historia ja tarinat ovatkin usein vähintään yhtä kiehtovia kuin itse rakennukset.

Predjama - "vuoren edessä" - keskiaikainen linna, jonka takaseinästä avautuu luolasto

Hevoset, kylät ja vuorten rauha

Kolmen päivän ratsastusloma Sloveniassa tarjosi kaikkea sitä, mitä hyvältä vaellusmatkalta voi toivoa: pitkiä laukkoja, vuoristomaisemia, pieniä vuoristokyliä, keskiaikaisia linnoja, paikallista kotiruokaa ja ennen kaikkea hienoja hevosia.

Quartermixit olivat vaellukselle juuri sopivia: hyväluontoisia, selväpäisiä ja kevyitä ratsastaa.

Pitkät laukkapätkät, vuoristoteiden nousut ja laskut sekä hevosten rauhallinen yhteistyö tekivät ratsastuksesta rentouttavan elämyksen. Ja kun pitkän ratsastuspäivän päätteeksi palasimme tallille auringon värjätessä vuorenrinteet oransseiksi, hevoset lompsuttivat tyytyväisinä yöksi huilaamaan – ja tulivat meitä taas aamulla vastaan uutta retkipäivää odottaen.

Kyläläisten vilkutukset, kirkonkellojen kilkatus ja pitkät laukkapätkät jäivät mieleen. Ja ehkä juuri siksi Slovenian vuoristoon olisi helppo palata.

Ei hullumpi taukopaikka vuorilla

Aurinko laskee laitumen taakse

Tässä linkki kohteeseen