tiistai 3. helmikuuta 2026

Mongolianhevonen Number One - yhä matkassani

Elokuussa 2009 jätin arjen taakseni ja lähdin pariksi viikoksi Mongoliaan. Vaelsin ratsain kolmisensataa kilometria nomadien tapaan  aroilla ja vuorilla. Päiväkausiin en tiennyt maailmasta mitään, enkä kaivannutkaan. Puhelimet eivät toimineet, eikä taivaalla ollut muuta kuin loputon tila. 

Oma ratsuni jäi minuun asumaan. Karussa luonnossa kasvanut, viisas ja tunnollinen. Annoin sille nimen Number One ja huomaan ajattelevani sitä yhä: miten se syntyi tuulisella arolla, miten se oli selvinnyt talvista, jotka purevat luihin asti - ja miten se palveli minua vaelluksellamme. 

Number One

Mongolianhevonen oli kuin ajasta ennen ihmistä. Se kiipeää vuorten rinteitä rauhallisella päättäväisyydellä ja syöksyy laukkaan pitkin aroa, väistellen murmelinkoloja vaistonvaraisen ketterästi.  Mongoliassa hevosilla ei ole nimiä. Niitä ei hellitä sanoilla eikä silitellä turhaan. Silti näin, kuinka hevosmiehet rapsuttivat hevostensa korvia.

Mongolian talvi ei anna armoa. Pakkanen painuu neljäänkymmeneen miinusasteeseen ja jää sinne. Jurtissa syödään lihaa hengenpitimiksi, ja eläimet kestävät, tai eivät kestä. Muutama vuosi ennen matkaani kylmyys tappoi yli miljoona talouseläintä.

Aamu Mongolian arolla

Kevät paljastaa tuhon. Elokuu taas on armollinen. Aro vihertää vielä, ja hevosmiehet ovat hyvällä tuulella. Hevoset ovat heidän mukaansa hyvässä lihassa, vaikka eurooppalaisen silmissä ne näyttävät pieniltä, melkein vaatimattomilta. Aamut ovat silti kylmiä: kuura helmeili maassa, kun ryömin teltasta ulos hengitys höyryten. 

Number One osasi jakaa voimansa. Se pysytteli laukkakisoissa päivästä toiseen keskijoukossa, koska tiesi, että matka on pitkä. Viimeisenä päivänä se kiristi tahtia iloisesti virnistäen, ja jätti alkumatkasta väsyneet kevyesti taakseen.

Mongolian aroilla käyskennellään vapaina. Hevoset, lehmät, vuohet ja lampaat vaeltavat arolla ihmisten lähettyvillä, mutta eivät ihmisten hallussa. Meidänkin vaelluksemme viivästy puoli päivää, koska lauma  oli ensin löydettävä arolta. Hevosia on enemmän kuin ihmisiä – lähes kaksikymmentä jokaista mongolia kohti. Ne ovat ratsuja, paimenia, ravintoa ja historiaa samassa kehossa.

Ratsastaessa opimme kohtaamaan orin tammalaumoineen. Silloin ei epäröidä. Kuljetaan suoraan kohti, ravissa, käsi koholla. Orille on kerrottava, kuka kulkee ja sillä siisti.

Öisin hevoset tulivat lähelle. Eräänä yönä viitisenkymmentä vierasta hevosta kerääntyi telttojemme ympärille ja kahakoi omiemme kanssa. Toisena päivänä valtava lauma virtasi telttojen ohi yhtenäisenä nauhana maan jylistessä kavioiden alla kuin ukkonen.

Villihevoslauma sivuutti meidät kaviot jylisten

Ratsastus Mongoliassa ei ole tekniikkaa vaan rytmiä. Ohjat lepäävät yhdessä kädessä, toisessa raipantapainen, joka ohjaa ja kannustaa ilmassa. Laukkapätkämme arolla venyivät puolituntisiksi, eikä ketään tuntunut väsyttävän. Ei, vaikka laukkaaminen oli taitolaji murmelinkoloisen aron muistuttaessa paikoitellen reikäjuustoa.  Vuorelle kiivettiin pysähtymättä, tunti kerrallaan, kymmenen metriä minuutissa, ja lopuksi vielä kiri ennen taukoa – koska niin on aina tehty.

Näillä hevosilla rakennettiin huikea valtakunta. Keskiajalla mongolit hallitsivat laajinta imperiumia, jonka maailma on nähnyt: maata kolmella valtamerellä, ihmisiä lähes puolet tunnetusta maailmasta. Ratsastus, jousi ja nopeus tekivät heistä pysäyttämättömiä.

Nykyään, noin viidenkymmenen kilometrin päässä Ulan Baatarista, seisoo metallinen Tšingis-kaanin patsas. Maailman korkein ratsastajapatsas. Sen sisällä voi nousta hissillä hevosen harjaan ja katsoa maisemaa: aroa, taivasta ja etäisyyttä.

Samaa maisemaa katsoi kerran Number One. Ja joskus tuntuu, että minä katson sitä yhä sen selästä käsin.

Tšingis Khanin megalomaaninen ratsastajapatsas

Jos haluat lukea koko matkakertomuksen, klikkaa tästä