Ratsastusmatkailijan Mongolia (osa 1)

Minulta kysytään usein, mikä ratsastusmatka on ollut paras. Pähkäilen vastausta pitkään, sillä vaellus-, dressage-, este-, working ranch- ja working equitation –reissuja on  mahdoton vertailla keskenään. Yksi ratsastusmatka on kuitenkin muistojen aatelia: Mongolia. Ehkä siksi, että se oli elämäni ensimmäisiä ratsastusreissuja ulkomaille. Tai siksi, että Mongolian reissu oli myös aikamatka tuhat vuotta taaksepäin Chingis Khanin aikakauteen. Mongolien elämä lampaiden, villihevoslaumojen ja jurttien täplittämillä aroilla ei juuri ole muuttunut khanien ajoista.

Mongolianratsuni Tuul-joen varrella. Taustalla jurttakylä

Mongolia - jurttamaa

Reissasin Mongoliassa elokuussa 2009 pari viikkoa ja vaelsin kolmisensataa kilometriä nomadina Mongolian vuorilla ja aroilla ratsastaen.  Elin luonnossa täydellisessä tietokatveessa, sillä kännykät eivät toimineet päiväkausiin. Oli upeaa tutustua alkuhevosrotuun, mongolianhevoseen, joka topakasti kiiipeili vuoren rinnettä ja paineli kiitolaukkaa pitkin aroa murmelinkoloja väistellen. 
Tähän tapaan kirjoitin tuolloin Hevoset ja Ratsastus –lehteen reissuni jälkeen:

Jurtan katto avataan aamulla uuteen päivään

”Mustalla taivaalla on tähtiä enemmän kuin sinne mahtuu. Makaan hereillä teltassani, kuuntelen kylmästä kalisevia hampaitani, lähistöllä hiippailevaa sutta ja telttojemme ympärillä parveilevaa vierasta hevoslaumaa.  Olen ratsastusreissulla, ottamassa niin sanotusti perstuntumaa hitaasti kehittyvään talouteen, sosialismin romahduksen jälkeiseen Mongoliaan.

Tällä kertaa tutustun lähinnä aroihin, vuoriin, soihin ja Tuul-joen varteen. Siis Ulan Baatarin pohjoispuolella sijaitsevan Khan Khentiin alueen maa-ja karjatalouteen, eli nomadien elämään. Kansantaloudellisesti sen arvo ei päätä huimaa. Kullan ja kuparin tuotanto kaunistaa talouslukuja huomattavasti tehokkaammin. Mutta koska yli puolet Mongolian 3,5 miljoonasta asukkaasta asuu vähintään osan vuodesta jurtissa enemmän tai vähemmän eläinlauman keskellä, uskon saavan melko realistisen kuvan mongolialaisten arjessa selviytymisestä.

Jurttakylä, jossa majoituimme kaksi yötä

Selviytymistaitoja tarvitaankin. Nyt on vasta elokuu ja kuura koristaa maata joka aamu teltasta ulos kömpiessäni. Mongolian talvi onkin pitkä ja kylmä. Pakkanen putoaa – 40 asteeseen ja pysyy siellä. Perheet syövät lämpimikseen lihaa jurtissaan ja eläimet ovat lujilla. Muutama vuosi sitten pakkanen niitti yli miljoona talouseläintä ja hallituksen oli kehitettävä kotitalouksille avustusohjelmia kriisin voittamiseksi.

Mongoliassa ei kannata vierailla keväällä, jolloin talven tuhot ovat juuri paljastuneet. Vehreän kesän jälkeinen elokuu on parasta aikaa. Meidänkin hevosmiehemme olivat hilpeällä tuulella. Ja hevoset kuulemma hyvässä lihassa, vaikka kovin pieniltä ne eurooppalaiseen silmään näyttivät.

Hevoset on valittu vaellukselle. Vapaana elävää laumaa etsittin aroilta puoli päivää ennen reissun alkua.

Arolta haettu hevoslauma tuotiin pyöröaitaukseen erottelua varten

Lämpöenergiaa tuottaa talvisin myös mongolialainen painiharrastus. Vuosittain järjestetään maanlaajuinen Naadam-festivaali, jossa mitellään voimia ratsastuksessa, painissa ja jousiammunnassa. Japanin parhaat sumopainijat ovat kuulemma mongoleja. Meidänkin hevosmiehemme pistivät välillä painiksi jurtan pihalla. 

Mongolialaisen tarinan mukaan yläosaton painiasu syntyi pakosta, kun eräs riski nainen oli painikisoissa onnistunut naamioitumaan mieheksi ja mäiskinyt tantereeseen kaikki miehet. Liian noloa.

Jurtan kokoamispuuhissa

Keittiöjurtta alkaa hahmottua

Shamaaneja kaupungissa

Mongolia on maailman harvimmin asuttuja maita. Väentiheys on 1,7 asukasta/neliökilometri (Suomessa 17,6 as/neliökm).  Ilman 1900-lukua värittäneitä sosialismin vuosia mongolialaisia olisi vielä huomattavasti vähemmän. Tuolloin käynnistettiin syntyvyyden kohotuskampanja, jonka tuloksena väkiluku räjähti muutamassa vuosikymmenessä muutamasta sadastatuhannesta lähes nykykokoonsa. Lisäksi mongoleja asuu miljoonia Kiinassa ja Venäjällä.

Sosialismin perimä näkyy Mongoliassa muutenkin, etenkin pääkaupungissa Ulan Baatarissa, joka on ehkä maailman rumin kaupunki. Sosialismin aikaiset kivitalot on siroteltu pitkin siksak-asemaavaa. Niiden väliin ja tiiviisti kaupungin kylkeen on pystytetty jurttia. Ilman sosialismia ulanbatorilaiset asuisivat varmaan jurtissa.

Aavaan aroon tottuneille mongoleille autotie on ahdas...

Kaupungissa aistii erilaiset ideologiat. Romahtaneen sosialismin perimän, renessanssia elävän buddhalaisuuden sekä shamanismin. Veikkaan, että shamanismi voittaa, sillä kukaan ei halua enää puhua venäjää ja buddhan temppeli on täynnä taskuvarkaita. Sen sijaan shamaanin huutelu pitää lähikortteleiden asukkaita öisin hereillä, hevosmiehet heittävät leivänmuruja vuorten hengille, ja karjansuojat, lähteet ja muut tärkeät paikat suojataan sinisin nauhoin.

Temppeli kohoaa Ulan Baatarin silhuetissa

Eläimää arolla

Entä se karjatalous? Mongolia on onnellisten hevosten, lehmien, vuohien ja lampaiden maa. Kaikki vaeltavat vapaina nomadien ”näppituntumassa” ja luovuttavat antinsa ihmisen käyttöön. Hevoset eivät lopu kesken. Hevostiheys on noin 19 hevosta henkeä kohti. Hevoset toimivat ratsuina, paimentavat sekä antavat lihaa ja maitoa.

Pienet ja sitkeät mongolianhevoset valmiina vaellukselle

Ratsut tauolla

Käytimme vanhoja Venäjän armeijan satuloita

Koko nomadiperhe osallistuu perheen elannon hankkimiseen. Lammaspaimenet ovat söpöäkin söpömpiä lapsia, joiden ratsastustaito paljastaa heidän syntyneen satulaan. Oma ”vaellussaavutukseni” kalpenee  elämäntaparatsukon rinnalla.

Hevoslaumoja kohdattiin tuon tuostakin. Yhtenä yönä viitisenkymmentä hevosta päätti ruokailla telttojemme ympärillä ja otti yhteen omien ratsujemme kanssa. Meidän tappiomme oli yhden hevosen jalan venähdys. Vieraista en tiedä. 

Toisena päivänä valtava hevoslauma laukkasi jatkuvana nauhana telttojemme vierestä. Ukkosenjylinää jaloissa.

Satojen villihevosten lauma jylisi telttojemme vieritse

Päivittäisillä ratsastusretkillä opimme kohtaamaan orin tammalaumoineen: kohti vaan määrätietoisessa ravissa ja tarvittaessa käsi koholla. Orille pitää näyttää kaapin paikka.

Myös vuohet ja lampaat määkivät välillä luoksemme satapäisinä laumoina. Myös jakkihärkiä täytyy mainostaa. Sillä aikaa, kun me riehuimme pitkin aroja, jakit vetivät kärrypolkua pitkin jurtan, teltat, matkalaukut sekä ruuat ja juomat varmoin askelin etenevänä karavaanina seuraavaan leiripaikkaan. Jakit ovat hiljaisia ja ystävällisiä. Mukana oli myös jakin ja lehmän risteytys, joka tuli välillä luoksemme hakemaan rapsutuksia.

Välillä vaunuja veti tällainen jakki&lehmä-risteytys

Upeakarvainen jakkihärkä

Ihmisen ja eläimen symbioosi on vahva ja tarpeellinen. Jakin outo äännähdys herätti hevosmiehet nopeasti susijahtiin. Susi livahti mutta läheltä löytyi raadeltu lammas.  

Chingis Khanin mahtava Mongolia

Mongolialaiset ovat ylpeitä historiastaan. Chingis Khan – lentokentällä vieraita tervehtii rivi mahtavien Khanien muotokuvia. Chingis Khan on antanut nimensä ja brandinsä koko joukolle tuotteita oluesta lähtien.

Ulan Baatarin hallintorakennukset kunnioittavat mongolisoturien ja khanien historiaa

Viitisenkymmentä kilometriä Ulan Baatarin ulkopuolelle on noussut metallinen Chingis Khan ratsastajapatsas, maailman korkein ratsastajapatsas, jonka sisään ”hevosen harjaan” voi nousta hissillä maisemia ihailemaan. Patsaan ympärille nousee lähivuosina kokonainen matkailukohde Mongolian suurvallan  800-vuotisjuhlan kunniaksi. Myös temppelin Buddha on maailman korkein omassa lajissaan. Lajia en muista. 

Khaneja kelpaa muistella:  Mongolit hallitsivat keskiajalla ihmiskunnan historian suurinta valtakuntaa, jonka alaisuudessa oli arviolta lähes puolet maailman väestöstä ja jolla on ollut merenrantaa kolmella suurimmalla valtamerellä. Mongolien sotataito - ratsastustaito, jousiaseiden käyttö, vakoilijajärjestelmä ja piiritystaktiikat - olivat aikanaan ylivertaisia.

Chingis Khanin patsas lienee maailman suurin

Arolla ratsain

Traditiot näkyvät myös pukeutumisessa. Temppelissä vaeltaneet häävieraat pukeutuivat kansallispukuihin. Myös hevosmiehet heittivät mitä tahansa ulkotyötä tehdessään päällensä perinteisen, kadehdittavan lämpimän näköisen palttoon, joka sidottiin hehkuvalla oranssilla kangasliinalla. Päässä killui esimerkiksi lippis.

Ratsuistaan ylpeä hevosmies perinteisessä työtakissa

Palttoo sopi hyvin ratsastukseen, halonhakkuuseen sekä murmelinmetsästykseen. Metsästysonnea se ei taannut, vaikka osa aroista muistuttikin reikäjuustoa tuhansine murmelinkoloineen. Niiden yli oli hauska hypätä kiitolaukassa hevoselle jutellen ”näethän tuon kolon, näethän…täällä kun ei toimi edes kännykkä ja lähin autokin on monen tunnin päässä…ja autotiekin on kuoppainen kärrypolku…”

Ratsastusvaeltajat, varahevonen ja ratsuni söpö hulmuharja

Lounastauko metsässä

Hevosmiesten, kokkien ja turistien juttuhetki arolla

Entä se ratsastaminen? Mongolinhevoset ovat niin sanotusti puolivillejä. Ohjat pidetään toisessa kädessä, raipan virkaa toimittava liina tai nahkanauhapunos toisessa. Raippa toimii kannustimena, ei rangaistuksena. Kilpailuhenkeä riitti ja laukkakisat kestivät lähes puoli tuntia. Arolla riitti tilaa ja hevosilla voimia. Vuorelle kahden kilometrin korkeuteen kiivettiin pysähtymättä tunnin verran, noin 10 metriä minuutissa. Lopussa vielä kiri ennen ruokataukoa. 

Keittiöjurtta ja pienenpienet nukkumateltat

Jurtassa syötiin aamiainen ja illallinen

Hevosilla ei ole nimiä, eikä niihin kiinnytä. Huomasin kuitenkin hevosmiesten rapsuttavan niiden korvia, jos vaan turistin silmä vältti. Oma ratsuni teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Se jakoi voimansa viikon vaelluksella nerokkaasti pysytellen laukkakisoissa päivätolkulla keskijoukossa - ja pesi viimeisenä päivänä suupielet virneessä kirkkaasti koko lauman.

Hevosilla ei ollut nimiä, joten ristin omani Number One:ksi

Leirielämää

Vaellus aroilla oli askeettista leirielämää: yövyimme 1-2 -hengen teltoissa henki kylmästä höyryten, viivyimme lämpimässä jurtassa ainoastaan aamiaisten ja illallisten ajan, ja tuijotimme illallisen jälkeen tähtiä, kunnes jokainen oli "valmis" kömpimään telttaansa nukkumaan. Mahdollinen öinen puskapiipahdus hyytävän kylmään yöhön oli tehtävä taskulampun valossa - toivoen, ettei ympärillä pyöri susia. Virallinen WC oli telttakankaalla näkösuojattu maakuoppa. Suihkun virkaa toimitti vesiämpäri. 
Yöt leirissä olivat sadunomaisia. Oli ihanaa kuunnella teltan läpi vieressä liikkuvan hevosten pärskintää.  Hevosemme yöpyvät jakkien tavoin telttojen vieressä etujalat löyhästi yhteen sidottuina ja hyppivät kenguruloikin mättäältä toiselle.

Ateriat olivat lihapainotteisia maukkaita perusruokia jakkihärkä- ja hevosenmaitotuotteilla höystettynä. Retkieväät pakattiin aamulla satulalaukkuun. Jälkiruokasuklaapatukka tuntui arolla niin eksoottiselta, että se tuli joskus lahjoitettua ohi kulkeville lammaspaimenpojille.   Viimeisenä iltana nautittiin juhla-ateria, kun hevosmiehemme hakivat lammaspaistin telttaleirimme läheisestä laumasta. Paisti katseli minua vielä hevosmiehen sylistä ohi ratsastaessaan. Nahka myytiin paluumatkalla Ulan Baatariin johtavan tien varrella mustan pörssin vuotakauppiaille.

Hevosmies punoi minulle nahkanyöristä raipan, jota heilautettiin ilmassa ratsun pään vieressä.

Ja loppuun vielä ergonomiaa. Mongolit viettävät suuren osan elämästään kyykyssä: kokatessa, syödessä, ratsastaessa, turinoidessa. Meillä oli teltassa sentään lasten kokoiset tuolit. Nyt osaan syödä illallisen jockey-asennossa."

Tässä linkki kohteeseen.
Tässä siitä mukavampi versio, jossa yövytään jurtissa telttojen sijaan.