On the top of the word: ratsastusta Kroatian vuorilla

Kroatia on minusta yksi kauneimpia Euroopan maita, sillä siellä kohtaavat välkehtivä Adrianmeri, hulppeat vuoristot ja kukkivat laaksot, jotka tarjoavat vaihtelevia ratsastuselämyksiä. Vietin toukokuussa viikon Horsexploren matkalla Kroatian Dalmatiassa, runsaan tunnin ajomatkan päässä Splitin rannikkokaupungista. Tänne palaan uudestaan!

 Tässä linkki kohteeseen 

Tallin perustaja ja omistaja Stipe Boko on syntynyt ja kasvanut vuorilla, jonne kymmenisen vuotta sitten perusti tallin kotikylänsä laitamille. Talli on suoranainen perheyritys, jossa Stipe vastaa kokonaisuudesta sekä hevosista ja ratsastuksista, äiti kokkaa vieraille maukkaan perinneruuat ja isoäiti auttaa valmistamalla muun muassa herkulliset kotijuustot. Ateriat ovat todellista lähiruokaa, sillä lähes kaikki raaka-aineet ovat omalta tai tuttujen tilalta ja ruoka tehdään itse alusta saakka, viiniä ja rakiaa myöten. Ja se mitä ei tilalla kasvanut, hankittiin luonnosta, kuten männynkerkät, joita Branca-äiti poimi talveksi talteen yskänlääkettä varten.

Stipe Boko ja tiimiläisensä Ante

Kaikki ruuat olivat alusta loppuun kotona tehtyjä, usein oman tilan tuotteista

Ratsastimme vuorilla päivittäin neljästä viiteen tuntiin joko yhteen putkeen tai jaettuina aamu- tai iltapäivän ratsastuksiin. Päiväohjelmaa muutettiin joskus vasta aamulla, koska säät vaihtelevat vuorilla todella rajusti ja nopeasti. Stipe oli taitava lukemaan pilvien merkkejä ja muokkasi ohjelmaa niin, että saimme sateen niskaamme vain kerran. Eikä sillä ollut väliä, koska olimme pakanneet sadekamppeet satulalaukkuun. Pääosin nautimme ratsastaessamme auringosta ja kauniista poutasäästä.

Tuulisena päivänä tuulimyllyalueella

Ratsastustempo oli hyvin vaihtelevaa. Kapusimme pitkiä pätkiä rinteitä ylös vuorille välillä pusikkoa, välillä ikivanhoja roomalaisia teitä ja välillä uusia maatalousteitä pitkin. Reittien varrelle osui mukavasti villiä luontoa ja ihmisen kädenjälkeä. Vaelsimme luonnontilaisia pätkiä kauniine vuoristokukkineen, kuljimme vuoristokylien ja maatilojen halki, ratsastimme tammipuuviljelmillä ja kapusimme ylös tuulisille huipuille, joissa tuulimyllyt myllyttivät energiaa alueen tarpeisiin. Yksi lempipätkiäni oli hidas meditatiivinen hiljainen vaellus tiheän lehtomaaston läpi kapeaa kiemurtelevaa polkua pitkin. Stipe kertoi hevosten tuntevan reitin niin hyvin, että vaikka se on talven jälkeen eri näköinen kuin ennen, oikea tuttu reitti löytyy kun antaa hevosten päättää reitistä itse.

Oli ihana huomata, miten positiivisesti hevosiin ja ratsastajiin suhtauduttiin missä ikinä liikuimmekin. Kylien halki kulkiessamme kyläläiset riensivät ulos vilkuttamaan ja ottamaan valokuvia. Yhtenä aamupäivänä, kun maastoilu oli siirretty iltapäiväksi, lähdimme itsenäisesti jalottelemaan lähikylille. Eksyimme umpikujaan erään talon pihalle, jonka emäntä johdatti meidät uhkean kasvimaansa halki polulle, jota pitkin pääsi parin kilometrin päässä sijaitsevalle kirkolle. Pakkohan sinne oli sitten eestaas lampsia kun kerran saimme opastuksen! Jalottelu teki hyvää, koska ratsastuspäivät olivat pitkiä ja intensiivisiä.

Olimme todellakin keskellä kroatialaista maaseutua. Vuorilla maastoillessamme sivuutimme välillä vuohipaimenia laumoineen ja räkyttävine koirineen ja majapaikkamme terassilta seurasimma joka ilta, miten lehmäpaimen ajoi laumansa pellolta navetalleen. 

Matkaohjelmaan kuului myös välipäivä, jonka sai viettää miten halusi. Me tilasimme kuljetuksen läheiseen Trogirin kaupunkiin, jonka historia ulottuu kauas vuoteen 200 ennen ajanlaskun alkua. Trogirissa tutustuimme vanhaan linnoitukseen, söimme lounaan rantakadulla ja teimme ostoksia keskiaikaisilla kujilla. Kaunis kaupunki!

Välillä ravasimme teillä ja niityillä ja karautimme napakoihin laukkoihin ihanilla niityillä ja vuorilla suikertelevilla hiekkateillä. Stipen lempipätkä ”laukataanpa tien varren oksia väistellen” tehtiin kahteen suuntaan. Oksat olivat pehmeitä ja ainakin oma hevoseni kulki kuuliaisesti tien keskiosalla, joten minun oli helppo sivuuttaa oksat sen kummemmin kumertelematta.

Pieni tauko ennen "oksalaukkaa"

Hevoset olivat menohaluisia, mutta pysyivät hyvin käsissä ja tiesivät koko ajan itse mikä on reissun meininki miettien ”Tässä laukataan ja tuossa pysähdytään kun kerran Stipe-pomo niin sanoo”. Osa meistä ratsasti koko ajan samalla hevosella, joka tuli reissun aikana hyvinkin tutuksi, semminkin kun itse myös harjasimme ja satuloimme ratsut – toki tallihenkilöstön avustuksella. Itse menin kahdella ratsulla, joista toinen oli 7-vuotias englannin täysverinen ja toinen 3-vuotias kylmäveriristeytys, joka vasta totutteli maastoretkiin. Olin hieman huolissani kuullessani hevosen iän ja kokemattomuuden, mutta ratsu osoittautui todella kuuliaiseksi ja fiksuksi yhteistyökumppaniksi. Kokemattomuuden huomasi oikeastaan vain katuosuudella, jossa heppa ihmetteli keltaiseksi maalattuja hidasteita.  Ne ylitettiin kuitenkin vaivatta kun rohkaisin etenemään.

Muiden hevoset olivat arabeja sekä erilaisia risteytyksiä. Kaikki tykkäsivät omista ratsuistaan ja suurin osa on jo varannut uuden reissun samalle tallille ensi vuodelle! Hevoset oli koulutettu enkkuratsastusavuille ja varusteet olivat sen mukaisia kouluun ja maastoiluun sopivia.

Arabeja, engantilainen täykkäri... kiva hevoskirjo!

Stipellä on asiakaskäytössä kymmenisen hevosta, mutta asiakkaita otetaan vain 6 kerrallaan, jotta kaikille riittää aikaa ja huomiota.

Yhtenä maastopäivänä ratsastimme runsaan kilometrin korkeuteen Stipen vuoristomökille, jossa pysähdyimme poseeraamaan vuoristomaisemiin ennen kuin päästimme hevoset laiduntamaan ja nautimme itse Stipen tekemää rakiaa ja Branca-äidin loitimaa herkullista gulassia.

Matkalla vuorille otimme pienen aikalisän väistäessämme hetkeksi pusikkoon äänekästä maantiekonetta, joka työskenteli kapealla reitillämme. Hevoset eivät olleet koneesta moksiskaan. Paluumatkalla pysähdyimme laakson kyläkauppaan, josta Stipe osti meille jätskitötteröt suoraan satulaan tarjoiltuina.

Branca-äiti kokkasi meille uutterasti ja aina iloisena

Siellä häämöttää Stipen vuoristomökki

Tämän reissun ehdoton plussa oli Stipen, perheen ja tiimin tinkimätön vieraanvaraisuus ja kodikkuus! Auimme kätevästi tallin yhteyteen rakennetussa majoitussiivessä, jossa oli yhden ja kahden hengen huoneita omine suihku- ja WC-tiloineen ja josta oli käynti terasseille. Majoitus oli puhdas, siisti ja tarkoituksenmukainen.

Tällä brekkarilla jaksoi hyvin aloittaa päivän

 Olimme huomion keskipisteitä, meidän hyvinvointimme oli tallille tärkeää. Stipe hääräsi tallin ja asiakkaiden välillä uupumatta ja Branca-äidin loihtimat ateriat veivät kielen mennessään. Grillattua kalaa, lihapullia tomaattikastikkeessa, haudutettua kaali-makkara – pataa, suklaacrepesejä… Toki kasvisruokaakin olisi saanut, jos olisi halunnut, mutta me olimme kaikkiruokaisia. Kyytipoikana nautimme raikkaan veden rinnalla talon omatekoista viiniä ja rakiaa, jota Stipe tarjoili meille aina myös maaston päätteeksi jo tallilla – joskus myös maastossa. Ja pakko mainita myös Aron-koira ja Tulip-kissa, jotka viihdyttivät vieraita parhaansa mukaan. Tulip kiehnäsi silityksiä milloin kenenkin sylissä ja Aron haukkui huomioita aina vieraat nähdessään ja pääsi välillä maastoretkelle mukaankin juostahönköttmään tärkeänä. Aina ei Aron mukaan päässyt, sillä Aronilla oli tapana napata kyläläisten kanoja eikä yksi hevosista pitänyt jaloissa pyörivästä karvaturrista. Mutta voi sitä riemua kun Aron pääse messiin!

Koska halusimme yhdistää reissuumme myös muuta matkailua, vietimme sekä mennessä että tullessa yhden yön parinsadantuhannen asukkaan Splitissä, jossa pääsee tutustumaan muun muassa roomalaisen Diocletianuksen palatsialueelle.  Rooman historian lisäksi kaupungissa näkyy venetsialaisen vallan aikainen arkkitehtuuri. Aivan ihana kaupunki sekin!

 Tässä linkki kohteeseen