Suomenhevosen tarina – parasta PR-työtä hevosalalle

Kun Lahtisen perheen suomenhevonen Pekka (näyttelijä Seppo Halttunen) kertoa hörisee ja pärskyy ilmoille satavuotisen Suomen dramaattisen tarinan, meinaa silmäkulma kostua väkisin. Ja kostuukin. Etenkin, kun kertojan vieressä seisovat suomenhevoset Uuras ja Kiripassi kuuntelevat tarinaa ja toteuttavat kiltisti oman osuutensa näytelmässä.

Keski-Uudenmaan teatteri (KUT) teki ratsastuskeskus Ainoon näytelmän 100-vuotiaasta Suomesta ja 110-vuotiaasta suomenhevosesta, mutta tuli siinä sivussa tehneeksi suuren PR-työn koko Suomen hevosalalle. Kari Paukkusen ohjaama näytelmä kertoo, miten suomenhevosen ja Suomen historiat nivoutuvat yhteen iloineen ja suruineen ja miten keskeinen rooli suomenhevosella on ollut suomalaisen yhteiskunnan rakentumisessa. 

Heikki Lundin taitava käsikirjoitus kuljettaa katsojan läpi satavuotisen historian yhteiskunnallisten, poliittisten, kulttuuristen ja teknologisten merkkipaalujen niin juohevasti, että melkein hengästyttää. Ainon maneesiin loihditulla pienellä näyttämöllä vilahtavat Sibelius ja Juhani Aho, Suomen itsenäistyminen, tuperkkelit ja espanjantaudit, sisällissota, lama, kyyditykset ja Mäntsälän kapina, talvi- ja jatkosota, jälleenrakentaminen, kaupungistuminen, radikaali 60-luku, massamuutto Ruotsiin. Siinä sivussa hahmottuvat myös naisen ja tyttöjen aseman muutos suomalaisessa yhteiskunnassa sekä teknologian murros radioineen, levareineen ja kasettimankkoineen  - unohtamatta tietokonetta, joka mahtuu jopa siivouskaappiin.  Tarina mahtuu katsojan mieleen, koska se kerrotaan yhden perheen, Lahtisten, sukupolvien kokemuksena. 

Kuva: Kapina Productions

Näyttelijät (etenkin Pertti Koivula, Antti Reini, Anu Sinisalo ja Anna-Leena Sipilä) avustajineen tekevät tapahtumat lihaksi ja teoiksi, mutta tarinan ytimessä on ja pysyy kertoja, perheen uskollinen ja ahkera suomenhevonen Pekka, jonka kokemuksissa välittyy hevosen rooli suomalaisessa perheessä ja yhteiskunnassa työhevosena, sotahevosena, ravihevosena, ratsuna ja harrastehevosena. Hevosena, joita ennen sotia vilisi suomalaisessa maisemassa puolisen miljoonaa, mutta jonka määrän yhteiskunnallinen murros romahdutti kymmeniin tuhansiin, kunnes koitti uusi renessanssi ravi- ja ratsuhevosena. Saa nähdä mihin suuntaan kansainvälisestikin poikkeuksellinen suomalainen kepparikulttuuri viisaria heilauttaa. 

Kiripassi ja Uuras eivät hevoskansalle esittelyä kaipaa ja lajin ulkopuolisille heissä kulminoituu suomenhevosen tyyneys ja hyvä pokka. Hevosten osa näytelmässä on seistä, näkyä ja vetäistä näyttämön poikki symbolisia pyrähdyksiä milloin vikeltäjä selässä, milloin ravikärryä vetäen.

Hevonen tuodaan myös lähelle yleisöä. Halukkaat voivat tavata, koskea ja kysellä kuulumisia sekä väliajoilla että näytelmän jälkeen. Kymmenisen kertaa olivat Uuras ja Kiripassi kuulemma maneesiharjoituksissa vierailleet haistelemassa lavasteita ja bändin rumpuja. Se riitti viisaille orientaatioksi.  Suomenhevosesta on vaikka mihin: myös teatteriin.

Toivottavasti Keski-Uudenmaan teatterin kunnianosoitus suomenhevoselle saa liikkeelle ratsastusseurat ja koko hevosväen. Oma ratsastusseurani Primus subventoi lippuja runsaalla kädellä – mikä mainio tapa saada konkreettista ja unohtumatonta vastiketta jäsenmaksulle! Samalla teatteriin, eli maneesiin, on helppo tuoda myös ystäviä ja sukulaisia, joilla ei ole kosketusta hevosiin. Ehkä virta käy myös toiseen suuntaan, ja maneesissa näytelmän koskettama kansa intoutuu jatkossa useammin myös teatteriin.

Ja vielä: suurkiitokset kulttuuriteosta myös avarakatseiselle ja uskaliaalle ratsastuskeskus Ainolle!