Crazy Georgia - pois tieltä risut ja männynkävyt!

Kaikissa ratsastajissa on kuulemma jotain hullunrohkeaa ja Georgiassa se kaivetaan heistä esiin. Näin sanoi ratsastusopas Levan, joka ratsastutti meitä viikon ja 230 km pitkin Georgian vuoristoa puiden oksia uhmaten, ojille nauraen ja piikkipensaita vähätellen. Ryteikkörymistelyn päälle meidät palkittiin päivittäin upeilla, minuuttitolkulla kestävillä laukoilla pitkin puuttomia kumpuilevia rinteitä. No, oli niissäkin omat yllärinsä: nimittäin laukka alamäkeen. (Varoitus: tämä postaus on päiväkirja seikkailuni joka käänteestä. Teen myöhemmin tiiviin kuva&videopostauksen.)

Riitta reissasi Georgiaan

Levanin filsofia oli selkeä: olihan muinaisten ratsujoukkojenkin pakko laukata luoteja ja nuolia pakoon oli maasto millainen tahansa. Siispä laukkaa alamäkeen, mars!

Viisikymppinen Levan aloitti ratsastuksen Tbilisin hippodromilla 12-vuotiaana, päätyi töihin laukkatallille ja peri sieltä mieltymyksen vauhtiin ja täysverihevosiin. Nyt Levanin omalla tallilla kopsuttelee parikymmentä täysverihevosen, arabin, akhaltekin ja kabardinianin sekoitusta.  Päätyökseen aluekehitysprojekteja tekevä Levan rahoittaa hevosenpidon järjestämällä turisteille huikeita ratsastusvaelluksia vuoristoon – ja sitähän Georgiassa riittää, suhteessa enemmän kuin Suomessa metsää.

Mutta aloitetaan alusta, lauantaista:

LAUANTAI: Heräsin ensimmäiseen ratsastuspäivääni makuupussissa tunnin ajomatkan päässä Tbilisistä Levanin toimistossa, jonne hän oli tuonut tuonut meidät Turkish Airlines- koneemme laskeuduttua aikataulun mukaisesti aamuyöllä. Olimme sopineet torkuista toimistossa ennen tallille siirtymistä, mutta tokihan isänmaallinen Levan pyöritti meitä ensin pienen sightseeing-ajelun Tbilisin pimeillä kaduilla vasemmalle ja oikealle kadunvarsien merkkirakennuksiin huitoen. Siinä me kaikki: minä, tyttäreni, kolme suomalais- ja kaksi ruotsalaisnaista tiirasimme kohteliaasti pimeyteen. 

Aamutoimien jälkeen siirryimme tallille, joka toimii entisen kanalakolhoosin tiloissa. Ratsut seisoivat tilavissa bokseissaan nivelkuolaimet suussa ja puurakenteinen vanha venäläinen sotilassatula selässään. Sain ratsukseni pienen ”puoliorin”, jonka toinen pussi ei ollut laskeutunut vaan tulosti testosteronia siihen malliin, että hevonen kuopi maata ja ryki narua ”mennään jo”.  Ratsastimme hetken itsenäisesti hevosiin tutustuen ja katselimme, miten Levanin johtajahevosesta juoksutettiin turhia energioita. 

Sitten matkaan. Laskeuduimme alas joelle, jossa juotimme ratsut, nousimme ylös alarinteille, ravasimme ja otimme pari mukavan pitkää ensilaukkaa. Koska kaikki sujui hyvin, alkoi tositoimi. Levan kiristi laukan tahtia ja laukatutti meidät niittyjen halki metsäpolulle, jossa laukkasimme oksia väistellen uusille niityille milloin mihinkin suuntaan kääntyille. Noin 10 minuutin ja terävän käännöksen jälkeen joku huusi ”seis” ja pysähdyimme lopulta naamat punaisina vetämään henkeä. Jahas, että tämmöistä… näinköhän kunto kestää… takana oli vasta yksi tunti… edessä seitsemän päivää!

Sopotimme jotain huonosti nukutusta yöstä, joten Levan johdatti meidät ravissa ja käynnissä ensimmäiselle picnicpaikalle. Sidoimme hevoset puihin ja kaivoimme satulalaukuista esiin juusto, kinkku- ja makkaratäytteiset sämpylät, kahvia ja teetä, sekä rapean vohvelikakun, jonka Levan leikkasi  linkkuveitsellään tasan kahdeksaan osaan.

Lounaan jälkeen laukkaputki jatkui, mutta nyt helpommassa maastossa pitkin kauniisti polveilevia rinteitä huikean vuoristomaiseman ympäröimänä. Pari kertaa kohtasimme paimenia räksyttävine koirineen ja määkivine lammaslaumoimeen. Hevoset eivät olleet moksiskaan, vaikka kohtasimme tulevina päivinä useita lammas- ja lehmälaumoja ja karautimme toisinaan laukassa laumojen läpi.

Reittimme yhtyi hetkeksi ikivanhaan Silkkitiehen, jonka kivetys kopisi mukavasti ratsujen kavioiden alla. Tässä vaiheessa yksi meistä tunsi nipistelyä vatsassa, joten Levan kaivoi satulalaukustaan paikallisia supertehokkaita maitohappobakteereja. Ne kuulemma tehosivat heti.  Itse en reissulla maitohappoja tarvinnut, vaikka söinkin ahnaasti juustot ja maidot. 

Illalla saavuimme vuorten yli pieneen Ivanovkan kylään, jonka ränsistyneiden rakennusten koristeelliset parvekkkeet kielivät paremmistakin ajoista. Yövyimme Abhaasiasta venäläismiehitystä paenneen perheen kotona. Purimme hevoset varusteista ja nappasimme ”rantautumisoluet” terassilla.  

Nautimme illallisen terassilla puutarhaa katsellen, ahmimme lämmintä hachapuri-juustoleipää, kalaa, lihaa, raikasta tomaatti-kurkku-korianteri salaattia suolaisine juustoineen, ja kohotimme palan painikkeeksi valko- , punaviini- ja brandimaljoja onnistuneelle päivälle. Tulimme tuntemaan, että Georgia on maljojen ja maljapuheiden maa.   

Illallisen jälkeen sonnustauduimme otsalamppuihin, autoimme hevosten ruokinnassa ja talutimme ratsut pilkkopimeää kylänraittia pitkin läheisellä niitylle. Hoipertelin pimeässä näkemättä metriä pidemmälle, mutta ratsuni kulki kiltisti perässä reviiriäni kunnioittaen.

Georgia on melko köyhä maa, joka toipuu hiljalleen 10 vuoden takaisesta sodasta. Etenkin maaseudulla infrastruktuuri on rähjäistä ja vaatimatonta. Abhaasiperheemme WC oli pihalla törröttävä reikälattiainen puucee, ja pesuvesi lämmitettiin puilla. Kylpyhuoneessa olikin hetkittäin savusaunamainen tunnelma.  Nukkumaan vetäydyin yläkerran makuuhuoneeseen, joihin oli vaatimattoman saniteetti-infran vastapainoksi pedattu satiinipeittoinen vuode. 

SUNNUNTAI: Aamiaisen jälkeen kapusimme Silkkitietä pitkin ylemmäs vuorille aina 1700 metrin korkeuteen tasangolle, josta avautui huikea maisema ympäröivään vuorijonoon. Päivästä kehkeytyi vähintään yhtä vauhdikas kuin lauantai. Laukkasimme pitkin niittyjä, nurmikenttiä, rinteitä, ylämäkiä, alamäkiä, ojien yli, oikealle ja vasemmalla kaarrellen.

Sitten sain ensimmäisen tällini. Laukkasin suoraan polulle kurottuneseen oksaan niin että nenässä rusahti. "Nyssemurtui”, ajattelin, mutta laukkasin eteenpäin muiden mukana. Ei se kuitenkaan murtunut, tuli vain ruhje. ”Ei näitä oksia ehdi kasvutahtiin katkomaan",  Levan pahoitteli ja tarjosi leukaan hevosillakin käyttämäänsä sinkkivoidetta.  Loppureissun ratsastin naama sinkkivoiteesta valkotäpäläisenä enkä ymmärtänyt, miksi kylien halki ratsastaessamme jotkut katsoivat minua hieman pidempään.

Päivän picnicin nautimme vehmaalla niityllä hevosten seistessä puiden varjossa ja varahevosen mutustaessa ruohoa hieman etäämmällä. Pehmeä ruoho kutsui köllöttämään, ja joku meistä nukahtikin vanhan lehtipuun varjoon.  Lounaan jälkeen juotimme hevoset lampaiden juottopaikalla ja suuntasimme sitten kohti uusia rinteitä ja ryteikköjä.

Päivään mahtui toinenkin kommellus: ratsuni hipsi käyntipätkät huomattavan hitaasti saadakseen sitten karauttaa etuporukan vauhdilla kiinni. Taktiikka toimi, kunnes Levan laukatutti muun joukon niin kauas, että luulin kääntyneeni väärään suuntaan. Ratsuni halusi kuitenkin puskea eteenpäin eikä tullut kuullolle, ennen kuin pyysin takaoppaan eteeni pidäkkeeksi. Päätin varmuuden vuoksi vaihtaa seuraavana päivänä hevosta.

Päivän viimeisenä etappina tutustuimme 1200-luvulla rakennettuun Pitaretin luostariin, jossa mustapukuinen munkki myi meille kapeat kynttilät pyhimyksen edessä poltettaviksi. Meidän piti alun perin leiriytyä luostarille, mutta varusteauton rikkouduttua ratsastimme uudelle niitylle. Kahlasimme yli reippaana virtaavan joen, karautimme pari mukavaa laukkaa ja ihailimme ylhäällä kallionkielekkeellä kohoavaa vanhaa linnaketta. Näitä teitä on aikoinaan vartioitu tehokkaasti.

Saavumme joen rannalle pystytettyyn telttaleiriin, peseydymme pensaiden takana kylmässä joessa ”Saimaa”-tyyliin ja juotimme hevoset joessa otsalamppujen valossa. Siirrymme illalliselle suurempaan ”ravintolatelttaan”, jossa kokki loihti kaasupullokeittiössään pöydän notkuvaksi tuoreista raaka-aineista eineksiä kavahtaen. Ja taas skoolattiin: onnistuneelle päivälle, hevosille, liha-sipuli -shashlikille, mausteiselle kasvispadalle ja kaikille gruusialaisille herkuille. 

MAANANTAI: Heräsin tyttären kanssa kahden hengen teltassamme ja kömmimme aamupesulla joelle, joka olikin yön aikana vetäytynyt – ymmärtääkseni paikallisen voimalaitoksen juoksutuksien mukaisesti. Olimme keskellä luontoa.  ”The toilet is the nature around you”, kertoi opastekstikin.

Nautimme aamiaismyslit ja ihanan rasvaiset juustomunakkaat, murukahvit ja ceylonilaista teetä –Georgiassa ei kuulemma enää kasvateta ennen niin tunnettua gruusialaista teetä. Viinejä sen sijaan sitäkin enemmän: peräti 600 eri rypälelajiketta.

Aamupäivän teemaksi muotoutui kiipeily, kapuilu, pusikoissa rämpiminen (tällä kertaa käynnissä) sekä jyrkät laskeutumiset lehtien, kivien ja puunrunkojen ansoittamia rinteitä pitkin. Metsä oli kaunis ja sen hiljaisuus rikkomaton, eikä kukaan raaskinut rikkoa taikaa pariin tuntiin.

Aamuun mahtui myös huikea ”oksalaukka”, mutta tällä kertaa sain Achiko-takaoppaan ryhmän keskelle niin, että ravasimme ja laukkasimme saman oksistoreitin kuin muutkin, joskin aavistuksen hitaammin ehtiäksemme kumartumaan eteen, vasemmalle ja oikealle tarpeen mukaan.  Uusi Boika-ratsuni oli Levanin entinen johtohevonen ja toimi kuin unelma. Pysähdyimme picnicille väsyneinä, mutta huikeasta puskalaukasta ylpeinä.

Lounas päättyi parahiksi suuren lehmälauman vaeltaessa lepopaikallemme. Juotimme hevoset joessa ja lähdimme taas kapuamaan ylös vuorelle.  Meidät palkittiin puskaseikkailusta pitkillä miellyttävillä laukoilla. Päivään mahtui myös puolen tunnin jaloittelu, jossa talutimme hevoset alas jalkojamme verrytellen ja hevosille lepohetken suoden. 

Päivä päättyi upeaan, lähes kymmenminuuttiseen laukkaan loivaa alamäkeä lehmälaumojen, peltojen ja niittyjen halki laakson pohjalla luikertelevalle kylätielle. Jatkoimme sieltä käynnissä ja ravissa Patara Dmanisi -kylään, jossa yövyimme paikallisen kyläkauppiaan, eli eläköityneen opettajattaren kotona. Opettajarouva pyöritti poikansa kanssa pienenpientä kauppaansa ja harmitteli nyky-Georgiaa, jossa nuoriso pakkautuu Tbilisiin eikä työ ole enää entisessä arvossaan.

Riisuimme hevoset varusteista ja katselimme ihaillen, miten ne osasivat ravata yksitellen itsekseen kylän halki laitumelle. Itse vetäydyimme siistiytymään -  mikä onnistuikin kun opimme ensin ymmärtämään, miten sähköpistoke liittyy kylpyhuoneen veden pumppaukseen.

Illalliseksi kokki taikoi pihalla kaasupullokeittiössään georgialaista perinneruokaa ”vaimon vakuutusta”, eli maidossa mureaksi kypsytettyä valkosipulikanapataa, jota nautittuaan voi olla varma reviirinsä säilymisestä. Kohotimme ruokamaljat päivän pitkille mukaville laukoille -  tosin Levan väitti vauhdin pysyneen ennallaan. ”alatte vaan jo tottua tähän”.

TIISTAI: Tiistain teema oli esihistoria. Annoimme ratsujen huilata aamupäivän laitumella ja tutustuimme historiaan jalkaisin.

Hedelmällisellä  vulkaanisella alueella ja silkkitien varrella sijaisteva Patara Dmanisi oli aikoinaan Georgian suurimpia kaupunkeja, jossa painettiin rahaakin. Sittemmin aika ajoi alueen ohi, mutta jäljelle jäi raunioita. Kiipesimme kaupunkia aikoinaan vartioineen linnan raunioille, ihmettelimme 700-luvulla rakennettua kuvernöörin asunnon kylpyhuoneraunion ammetta, ja hiljennyimme hetkeksi viereissä luostarikirkossa, josta huolehti kaksi ystävällistä munkkia tuikeine vahtikoirineen. Laskeduimme myös vuoren sisään vihollisen näkymättömiin kaivetulle ”kahden aasin levyiselle” luolalle, jota pitkin saatettiin 700-luvulla hakea turvallisesti vettä joesta. Tutustuimme myös arkeologiseen museoon ja ensimmäisen eurooppalaisen ihmisen 1,8 miljoonaa vuotta vanhaan pääkalloon, joka löytyi vuonna 1991 linnoitusalueen kaivauksista.

Nautittuamme ”kaupalla” lihatäytteiset lounashinkalit, eräänlaiset tortellinit, ja siirryimme ratsain seuraavalle leirille. Matkalla koimme kauniin, pitkän laukan kumpuilevaa niittyä pitkin alas vanhalle lehtipuulle ja siitä taas hauskasti ylös kaartaen. 

KESKIVIIKKO: Päivä alkoi huikeilla pitkillä laukoilla, joita siroteltiin pitkin 3.5 tuntista aamupäiväratsastusta. Viiletimme ylös ja alas rinteitä ja väistelimme taas oksia, mutta joko niitä oli selvästi vähemmän tai olimme notkistuneet. Joka tapauksessa reitti kulki nyt pääsääntöisesti avarillla rinteillä, joissa riitti tilaa laukata upeassa vuorimaisemassa.

Päivän oksistohaasteeksi osoittautui housuja ja hihoja koetellut puskeminen teräväpiikisen pensaston läpi. Sääli niitä, joilla ei ollut pitkiä hihoja!

Ohjelmassa oli myös reissun toinen luostari. Munkki tervehti meitä 1300-luvulla rakennetun Tsugrugasheni –luostarin pihalla susikoiriaan pidellen. Tällä kertaa osasimme sitoa kirkon ”tarvikelaatikosta” nappaamamme huivit hartioiden sijaan lanteille ”hameeksi”. Kypäräthän meillä olikin valmiina hiusten peittona. Käyskentelimme ”virpomisasuissamme” ”kauniin kirkon ikoneja ihaillen.

Iltapuhteiksi otimme loppukirin telttaleirille. Karautimme vauhdikkaasti halki laajan peltoaukean, otimme väliin kunnon kiripätkän antaen tuulen humista kovissa oikein urakalla. Kaikki ratsut pysyivät hyvin käsissä ja nauttivat menosta.  

Nautimme illallisen upeassa maisemassa. Ruokateltasta avautui näkymä laaksoon, jossa hevoset laidunsivat ruohoa mutustellen, kaukana välkehti kaupunkien valoja ja niiden takana siinsi tummanpuhuva vuorijono. Lusikoin tulista georgialaista chilikeittoa, kuuntelin shakaalien haukuntaa ja katselin, miten yö peitti hevoset levolle.

TORSTAI: Meitä oli onnistanut kelien suhteen, sillä yleensä vuorilla sataa ja ratsastajatkin saavat siitä osansa. Mekin heräsimme torstaina sateeseen, joka kuitenkin herkesi pian ja paljastaen kirkkaan seesteisen päivän. Aloitimme aamun tutustumalla – taas – luostariin. Meidät otti tuttuun tapaan vastaan mustakaapuinen munkki, joka avasi auliisti ovet sekä 1000-luvulla rakennettuun St Tevdoren pääkirkkoon että 600-luvulla rakennettuun pikkukirkkoon. Tälläkin luostarilla oli vahtikoiransa, tällä kertaa susien ja shakaalien karkottajana tunnettu valtava paikallinen vahtikoirarotu, jolta leikataan korvalehdet pois, jotteivät pedot saa niistä otetta. Näimme bonukseksi kuusi neljän päivän ikäistä koiranpentua. Itse asiassa toinen koirista oli kuulemma livahtanut munkilta ja käynyt meitä tervehtimässä  nukkuessamme jo edellisenä yönä.

Jatkoimme luostarista mukavan laukan tahdissa azerien ja armenialaisten asuttamaan Bolnisin kaupunkiin, erityisesti sen 400-luvulla rakennettuun Bolnisi Sioni -kirkkoon, joka on Georgian vanhin yhä alkuperäisasussa toimiva pyhättö. Huomasi heti, että tätä kirkkoa ylläpitivät nunnat, sillä kirkon edustalla kukki kaunis ruusurivistö. Sytytimme taas kynttilät hiljaisten toiveiden saattelemina. Bolnisi oli hiljainen omakotitalovaltainen pikkukaupunki, jossa miehet istuskelivat kahvilan edessä, kotiin palaavat siististi puetut koululaiset ihmettelivät ratsujamme ja koirat jolkottivat kadulla saatelleen meitä kirkkovisiitille. Maaseudun ja kaupungin raja oli häilyvä, kaupunkiin johtavalla tiellä kuljimme hetken aikaa vedenhakumatkalla olleen aasivankkurin kanssa.

Nautimme jo tutuksi käyneen sämpyläpicnicin pellon laidalla ja valmistauduimme henkisesti päivän kohokohtaan: 15 minuuttiin laukkaan. Otimme alkuun pari muutaman minuutin rentoa laukkapätkää, juotimme hevoset joessa ja aloitimme urakan. ”Vartin laukka” kulki pitkin hiekkateitä, halkoi peltoja, kaarteli niityillä, hyppyytti meitä pienten ojien yli. Välillä Levan piristi meitä tiukoilla yllärikäännöksillä. Vartti hurahti yllättävän nopeasti eikä tuntunut reisissä, sillä ratsastin Boikoa puolipitkillä jalustimilla länkkämäisesti seisten.

Tuntuma Boikaan parani päivä päivältä. Aloitimme myös yhteisen leikin, jossa blokkasimme vapaana jolkottavan varahevosen pääsyn eteemme. Kiihdytimme Boikan kanssa vapaaratsun rinnalle, usutimme sen kovempaan laukkaan ja ohitimme sen mutkassa sisäkautta. Boika ymmärsi leikin heti ja alkoi blokata vapaahevosen ohitusyritykset kropallaan ja hampaillaan.

Laukan jälkeen jäädyttelimme menoa ja käyskentelimme hissukseen reissun viimeiselle leirille joen rantaan. Peseydyimme kylmässä joessa ja annoin vuolaan virran uittaa minua muutaman metrin maantiepölyjen huuhtomiseksi. Illallisella nostimme maljat Levanin ahkeralle ja ystävälliselle tiimille, joka puursi aterioiden, hevosten ja telttojen parissa. Lahjaksi antamamme ehta Koskenkorva tuntui maistuvan, sillä muutoin melko hiljaiset hevosmiehet huikkasivat loppuillasta telttaan iloisia tervehdyksiä.

PERJANTAI: Reissun viimeisenä ratsastuspäivänä suuntasimme oikotietä tallille, sillä päätimme hyödyntää Tbilisin gruusialaiset rikkilähteet.  Kotimatkaa värittivät mittavat työmaat, joissa koneet ryskivät ja miehet lapioivat tien laidalle valtavaa ojaa nettikaapeleita varten. Sivuutimme työporukat vaivatta, koska kaivinkoneiden kuskit pysäyttivät koneensa ja miehet laskivat meille lapionsa. Ahtaimmissa kohdissa tarjosimme lapiomiehille hyppyshown loikkaamalla ojan yli niitylle. Boika suhtautui hyppyyn rennosti, vaikka valtava loikka haastoikin tasapainoni. Loppumatkan Levan laukkuutti meitä tapansa mukaan reipasta tahtia ja pisti sekaan mukavia nopeita ja tiukkoja käännöksiä. 

Perillä tallilla olo oli pöllämystynyt. Tajusin, etten ole millään reissullani laukannut näin paljon ja näin haastavassa maastossa ja että reissu loppui juuri, kun aloin päästä gruusialaissoturitunnelmaan. Aloimme onneksi suunnitella osallistumista Levanin uusiin, tulossa oleviin reitteihin yhä korkeammalla vuoristossa. Onkohan siellä yhtä paljon puita ja oksia…?

Hyvästelimme hevoset, tiimin ja tallin ja pakkauduimme Levanin autoon suuntana Tbilisi, joka osoittautui eläväiseksi, ruuhkaiseksi, äänekkääksi ja kiinnostavaksi kaupungiksi. Majoituimme vanhaan kaupunkiin ja kylvimme läheisessä arabivaikutteisessa kylpylässä Chreli Abano -kylpylässä, jossa rivakkaotteiset pesijänaiset jynssäsivät kroppamme sivilisaatiokuntoon. Illalla nautimme perinteisessä ravintolassa kasvispalleroita, valkosipulia, lihaa ja kalaa uhkuvan illallisen. Reissun viimeisen maljan nostimme ratsastukselle, joka antoi meille taas niin paljon: hevoskokemuksen, luontoelämyksen, uusia ratsastuskavereita – sekä hyvän syyn päästä terveyttä uhkuvaan gruusialaiseen rikkivesikylpylään.  

Tässä linkki kohteeseen

Lensin Tbilisiin Istanbulin kautta Turkish Airilinesin koneella. Koska matkustan paljon, sain matkamessuilla korotuksen businessluokkaan. Pidin kovasti sekä turisti- että businessluokan jalkatilasta, ergonomisista penkeistä sekä erityisesti maukkaista aterioista, jotka oli valmistettu ajatuksella.

Postaan myöhemmin lisää kuvia ja videoita reissusta.

Reissussa mukana Hipposport (käytin maastossa mukavaa ja joustavaa Kompperdell-turvaliiviä) ja House of Horses, jonka laadukas svetari lämmitti mukavasti viilenevässä yössä.

Lännenratsastusta ja syyshellettä: Korumies-Arvin kanssa Unkarissa

Hiekka pöllysi ja aurinko paahtoi kasvoihin, kun laukkasin taas maastolenkillä unkarilaisella El Bronco –ranchilla. Tällä kertaa reissasin Korumies-Arvin hauskassa porukassa.

Kiskunsagin ihanat hiekkapojaiset maastot!

Opettelimme lännenratsastustekniikkaa, maastoilimme Kiskunsagin luonnonpuistossa, tutustuimme

läheiseen Kecskemétin kaupunkiin ja kuuntelimme luennon kansallispuiston luonnosta. Tunnelmia ja tietoa!

Quarterini ja ranchin spa&asuinhuoneita

 

Arvi, paintit ja ranchin ravintola ja majoitustiloja

Arvi lassoaa isin

 Postasin jo aiemmin El Broncon toiminnasta, hevoskasvatuksesta, maastoilusta, lännentekniikkatunneista. Sittemmin toiminta on kehittynyt niin, ranchilla koulutetaan nyt myös tulevia lännenratsastusopettajia. Miehistö on siis hieman muuttunut, mutta idea on sama: lännenratsastusta ja paljon maastoilua hiekkapohjaisessa kansallispuistossa. 
Tässi video maastolaukasta.

Ja tässä maisemapaloja.

välillä vehreää..

 

välillä hiekkaista...

 Tekniikkatunteja saisi olla enemmänkin, sillä hevoset toimivat sitä paremmin, mitä matalammassa muodossa niitä osaa ratsastaa. Kun opettelee ratsastamaan pitkin ohjin käännöksiä, peruutuksia, pysähdyksiä, side passeja, pujottelua, spinejä ja muita lännenherkkuja, saa hevosen paremmin kuulolle ja reagoi maastossa oikein.  Tällä kertaa ratsunani oli vitsikäs quarter, joka sakotti heti pukkaamalla liian tiukasta ohjasotteesta. Edellisillä reissuilla ratsastamani tamma oli minulle huomattavasti ymmärtäväisempi.


Tekniikasta tarkka quarter... antoi kuitenkin poimia viinirypäleitä puista

Puomihommissa tekniikkatunnilla

Tässä video spinitreenistä.

Maastoilu Kiskunságin hiekkapohjaisessa kansallispuistossa on aina elämys. Reittejä on useita ja ne vaihtelevat kuivasta hiekkamaasta rehevään metsään, jonka laidalla kasvavan uhkean kaislikon takana avautuu ornitologien unelmaksi kutsuttu Kolon-järvi. Laukkasimme hiekkakenttien halki, painelimme menemään metsäteillä, käyskentelimme kaislikon reunaa, sukelsimme pensaikkoon… Maastolenkkien tahti vaihteli rauhallisesta käynnistä napakkaan laukkaan. Lauantaina nautimme picnic-lounaan valtavan kuusen juurella – tai oikeastaan sisällä.

Picnic-tauolla

Picnic-lounas havupuun katveessa

Olimme räätälöineet erikoisohjelman, johon kuului vierailu läheiseen, noin 100.000 asukkaan Kecskemétin kaupunkiin. Hajaannuimme tahoillemme osan shoppaillessa tuliaisia ja ratsastustarvikkeita, osan tutustuessa museoihin, etenkin Art Nouveau – tyyppisen kaupunkimuseoon, joka esitteli sotien aikaista esineistöä,  sekä paikallisen taitelijan keräämään kokoelmaan, joka esitteli unkarilaista arkea laidasta laitaan: huonekaluja, astioita, kelloja, kirkkotaidetta… Varsinainen sukellus paikalliseen historiaan! Museoiden välissä tankkasimme jättikokoisia italialaisia leivoksia.  

Kecskémet

Art Nouveau-tyylinen museo

Vanha perinnesatula

Olimme pyytäneet ranchille myös luennon kansallispuistosta. Sen piti meille paikallinen luontoaktivisti, joka kertoi järven jääkautisesta historiasta, harvinaisista lajeista sekä taistelusta vieraslajeja vastaan. Paikallinen sudenkorento on niin harvinainen, että sen tuhoamisesta joutuu pulittamaan tuhat euroa sakkoa. Joitakin lajeja on myös onnistuttu palauttamaan luontoon,  kuten  shakaali.

Kolon-järveä ja kaunis vieraslaji



Syksy leimusi värikkäänä

Reissussa mukana Western Spirit (tykkään erityisesti ratsastusnilkkureista ja ratsastusfarkuista)

sekä House of Horses, ratsastusbrandi hyvälaatuista suomalaista suunnittelua.

 

Kuusi "peetä": eversti Carden opit parempaan ratsastukseen

On hienoa, että Suomessakin pääsee toisinaan seuraamaan maailman huippuosaajien klinikoita. Onneksemme myös maailman akateemisen ratsastuksen pyhättöjen kunniatehtävä on levittää osaamista ympäri maailmaa. Niinpä eversti Christian Carde, joka on kantanut ylpeydellä ranskalaisen Cadre Noir:n mustaa univormua jo lähes neljännesvuosisadan, pitää klinikoita toistuvasti myös Suomessa. Niin myös tällä viikolla.

Eversti Christian Carde (kuva: Tuuli Oksalahti)

Toissa kesänä istuin kuunteluoppilaana everstin kaksipäiväisellä klinikalla Raaseporissa.  Se kannatti: nappasin mukaani aimo annoksen eväitä omille ratsastustunneilleni. Tavoitteenani on ratsastaa everstin oppien mukaisesti hevosella, jolla on aktiivinen takapää ja vastustelematon pehmeä suu, jolloin tunnen koonnin hevosen kropan läpi omaan käteeni. 

Tätä tavoitellessa koetan pitää mielessä everstin opettamat kuusi peetä: valmistelu (prepare), kärsivällisyys (patient), tarkkuus (precise), lisääntyvä vaativuus (progress), sitkeys (persistant), kiittäminen (praise).

1. Muistan valmistella (prepare)

- Eversti neuvoo työskentelemään ennen ratsastusta hetken aikaa maasta käsin, kunnes hevonen hyväksyy tuntuman sekä paikoillaan seisten että käynti- ja raviympyröillä. Tuloksena oli suustaan pehmeä, kuolaimia tyytyväisenä imeskelevä kosteasuinen hevonen. Vasta sen jälkeen noustaan selkään. Ratsastustunnilla tähän ei liene aikaa, mutta ajatus valmistelusta on tärkeää kaikessa mitä hevosen kanssa teen.

- Ratsastustehtävien onnistumiseksi hevosen ja ratsastajan on oltava tasapainossa. Niinpä yritän istua ryhdikkäänrennosti lysähtämättä eteen tai taakse sekä jännittämättä hartioitani, istuntaani tai jalkojani. Tasapainotan myös hevostani. 

- Tasapainon lisäksi eversti korostaa aktiivisuutta. Siispä en anna aktiivisuuden hiipua, vaan aktivoin hevosen takajalkoja ylläpitääkseni eteenpäin ajattelevaa ratsastusta. Muistan, että aktiivisuus on eri asia kuin nopeus. Aktiivinen hevonen ajattelee eteenpäin, vaikka polkisi paikoillaan. 

- Ja vielä: vaalin tasapainoa, joten muistan valmistella kaikki liikkeet, jottei hevonen menetä tasapainoaan.

2. Olen kärsivällinen (patient)

- Muistan, että hevonen pyrkii suorittamaan annetut tehtävät, jos se on fyysisesti tai psyykkisesti mahdollista. Kun tehtävissä tulee ongelmia, en puske, vaan pysähdyn miettimään, miten voisin korjata olosuhteita tai omaa ratsastustani. 

- Opettajalla on tarkka silmä, joten maltan kuunnella ohjeet ja yritän noudattaa niitä tarkasti.

3. Olen tarkka (precise)

- Eversti peräänkuuluttaa tarkkuutta ratsastukseen. Eversti alleviivaa, että ratsastajan käden ja hevosen suun välissä pitää olla yhteys, muttei jännitettä. En siis anna käteni kivettyä kiinni ohjaan, vaan yritän pitää käden pehmeänä. Yritän ylläpitää tuntuman, vaikka vaihtelen hevosen muotoa pidemmäksi, lyhyemmäksi, matalammaksi ja korkeammaksi.

- Muistan pitää erillään käden ja pohjeavut. Käytän kättä ilman jalkaa ja jalkaa ilman kättä. Eversti neuvoi avaamaan aavistuksen verran sormia, kun antaa hevoselle pohjetta. Pitääpä kokeilla.

 

Eversti Carde ja Nan Ekblomin Rebecka  (kuva Tuuli Oksalahti)

4. Vaadin maltillisesti (progress)

- Ratsastustunneilla rakennetaan tehtäviä ensin käynnissä ennen ravi- ja laukkasuorituksia. Jos ratsastan yksin, maltan palata tarvittaessa alkuasetelmiin. Jos tehtävä ei onnistu laukassa, treenaan sitä ravissa. Jos suoritus mättää ravissakin, kokeilen käynnissä. Jos sekään ei toimi, pysähdyn ja kokeilen paikoillani.

- Hyödynnän käyntiharjoitukset tehokkaasti enkä haikaile ”vauhdikkaampiin askeliin”. Muistelen everstin tarinaa 1600-luvulla eläneestä ranskalaisesta mestariratsastajasta, joka työskenteli aina kaikki tehtävät käynnissä ennen kuin teki mitään muissa askellajeissa.

5. Olen päättäväinen ja sitkeä (persistance)

- Eversti muistuttaa, että ratsastaja päättää hevosen muodon. En päästä hevosta valahtamaan luotiviivan alapuolelle, jottei ratsu muutu etupainoiseksi. Pidän vastaan ainoastaan sen verran kuin hevonenkin vastustaa. En yhtään enempää, etten joudu vetokisaan.

- Koetan vaalia hevosen muotoa everstin niksien mukaisesti ympyrällä, otan tarvittaessa ohjat ulkokäteen ja asetan kädet vierekkäin kevyesti kiinni hevosen niskaan. Hevoselle tulee turvallinen olo, kun se tuntee rauhallisen tasaisen käteni suussaan ja niskassaan. Leikin sormilla, kunnes hevonen myötää niskasta.

- Tarkkailen muotoa myös siirtymisissä. Olen erityisen päättäväinen siirtymisissä alaspäin hitaampiin askellajeihin. Ylläpidän tasapainon, suljen nyrkkini rennosti enkä anna hevosen rojahtaa siirtymisessä eteenpäin.

6. Muistan kiittää (praise)

- Hevosen täytyy tietää, milloin se toimii oikein. Muistan kiittää hevosta välittömästi oikeasta reaktiosta vähentämällä painetta. Muistan, että kuolaintyöskentelyn pitäisi aina johtaa hevosen rentoutumiseen. 

- Muistan myös, ettei jännittyneen hevosen kanssa voi työskennellä kunnolla. Hevosen rentous on minun vastuullani.

- Milloin tiedän olevani oikealla tiellä? Silloin, kun ratsastus näyttää helpolta ja harmoniselta, kertoo eversti. Jaa, olisiko tämä everstille ehdotettava seitsemäs pee: näyttää helpolta (piece of cake) vaikkei ole?  

- Eversti Carde on joka solultaan upseeri ja hevosmies. Näen mielessäni everstin nousevan valmentajan tuoliltaan ja asettavan lippalakin päähänsä ennen kuin nousee hevosen selkään. Sotilas ei koskaan suorita tehtäviä ilman päähinettä. Niinpä. Kaikki lähtee asenteesta. Tästä lähtien mietin everstin asennetta aina sonnustautuessani ratsastuskypärään.

Ihan paras laji! (kuva Annad T)