maanantai 29. lokakuuta 2018

Crazy Georgia - pois tieltä risut ja männynkävyt!



Kaikissa ratsastajissa on kuulemma jotain hullunrohkeaa ja Georgiassa se kaivetaan heistä esiin. Näin sanoi ratsastusopas Levan, joka ratsastutti meitä viikon ja 230 km pitkin Georgian vuoristoa puiden oksia uhmaten, ojille nauraen ja piikkipensaita vähätellen. Ryteikkörymistelyn päälle meidät palkittiin päivittäin upeilla, minuuttitolkulla kestävillä laukoilla pitkin puuttomia kumpuilevia rinteitä. No, oli niissäkin omat yllärinsä: nimittäin laukka alamäkeen. (Varoitus: tämä postaus on päiväkirja seikkailuni joka käänteestä. Teen myöhemmin tiiviin kuva&videopostauksen.)
Riitta Kosonen, Riitta reissaa, Georgia, Horsexplore, ratsastusmatka, maastoratsastus
Riitta reissasi Georgiaan
Levanin filsofia oli selkeä: olihan muinaisten ratsujoukkojenkin pakko laukata luoteja ja nuolia pakoon oli maasto millainen tahansa. Siispä laukkaa alamäkeen, mars!
Viisikymppinen Levan aloitti ratsastuksen Tbilisin hippodromilla 12-vuotiaana, päätyi töihin laukkatallille ja peri sieltä mieltymyksen vauhtiin ja täysverihevosiin. Nyt Levanin omalla tallilla kopsuttelee parikymmentä täysverihevosen, arabin, akhaltekin ja kabardinianin sekoitusta.  Päätyökseen aluekehitysprojekteja tekevä Levan rahoittaa hevosenpidon järjestämällä turisteille huikeita ratsastusvaelluksia vuoristoon – ja sitähän Georgiassa riittää, suhteessa enemmän kuin Suomessa metsää.

Mutta aloitetaan alusta, lauantaista:
LAUANTAI: Heräsin ensimmäiseen ratsastuspäivääni makuupussissa tunnin ajomatkan päässä Tbilisistä Levanin toimistossa, jonne hän oli tuonut tuonut meidät Turkish Airlines- koneemme laskeuduttua aikataulun mukaisesti aamuyöllä. Olimme sopineet torkuista toimistossa ennen tallille siirtymistä, mutta tokihan isänmaallinen Levan pyöritti meitä ensin pienen sightseeing-ajelun Tbilisin pimeillä kaduilla vasemmalle ja oikealle kadunvarsien merkkirakennuksiin huitoen. Siinä me kaikki: minä, tyttäreni, kolme suomalais- ja kaksi ruotsalaisnaista tiirasimme kohteliaasti pimeyteen. 
Aamutoimien jälkeen siirryimme tallille, joka toimii entisen kanalakolhoosin tiloissa. Ratsut seisoivat tilavissa bokseissaan nivelkuolaimet suussa ja puurakenteinen vanha venäläinen sotilassatula selässään. Sain ratsukseni pienen ”puoliorin”, jonka toinen pussi ei ollut laskeutunut vaan tulosti testosteronia siihen malliin, että hevonen kuopi maata ja ryki narua ”mennään jo”.  Ratsastimme hetken itsenäisesti hevosiin tutustuen ja katselimme, miten Levanin johtajahevosesta juoksutettiin turhia energioita. 

Sitten matkaan. Laskeuduimme alas joelle, jossa juotimme ratsut, nousimme ylös alarinteille, ravasimme ja otimme pari mukavan pitkää ensilaukkaa. Koska kaikki sujui hyvin, alkoi tositoimi. Levan kiristi laukan tahtia ja laukatutti meidät niittyjen halki metsäpolulle, jossa laukkasimme oksia väistellen uusille niityille milloin mihinkin suuntaan kääntyille. Noin 10 minuutin ja terävän käännöksen jälkeen joku huusi ”seis” ja pysähdyimme lopulta naamat punaisina vetämään henkeä. Jahas, että tämmöistä… näinköhän kunto kestää… takana oli vasta yksi tunti… edessä seitsemän päivää!
Sopotimme jotain huonosti nukutusta yöstä, joten Levan johdatti meidät ravissa ja käynnissä ensimmäiselle picnicpaikalle. Sidoimme hevoset puihin ja kaivoimme satulalaukuista esiin juusto, kinkku- ja makkaratäytteiset sämpylät, kahvia ja teetä, sekä rapean vohvelikakun, jonka Levan leikkasi  linkkuveitsellään tasan kahdeksaan osaan.
Lounaan jälkeen laukkaputki jatkui, mutta nyt helpommassa maastossa pitkin kauniisti polveilevia rinteitä huikean vuoristomaiseman ympäröimänä. Pari kertaa kohtasimme paimenia räksyttävine koirineen ja määkivine lammaslaumoimeen. Hevoset eivät olleet moksiskaan, vaikka kohtasimme tulevina päivinä useita lammas- ja lehmälaumoja ja karautimme toisinaan laukassa laumojen läpi.
Reittimme yhtyi hetkeksi ikivanhaan Silkkitiehen, jonka kivetys kopisi mukavasti ratsujen kavioiden alla. Tässä vaiheessa yksi meistä tunsi nipistelyä vatsassa, joten Levan kaivoi satulalaukustaan paikallisia supertehokkaita maitohappobakteereja. Ne kuulemma tehosivat heti.  Itse en reissulla maitohappoja tarvinnut, vaikka söinkin ahnaasti juustot ja maidot. 

Illalla saavuimme vuorten yli pieneen Ivanovkan kylään, jonka ränsistyneiden rakennusten koristeelliset parvekkkeet kielivät paremmistakin ajoista. Yövyimme Abhaasiasta venäläismiehitystä paenneen perheen kotona. Purimme hevoset varusteista ja nappasimme ”rantautumisoluet” terassilla.  
Nautimme illallisen terassilla puutarhaa katsellen, ahmimme lämmintä hachapuri-juustoleipää, kalaa, lihaa, raikasta tomaatti-kurkku-korianteri salaattia suolaisine juustoineen, ja kohotimme palan painikkeeksi valko- , punaviini- ja brandimaljoja onnistuneelle päivälle. Tulimme tuntemaan, että Georgia on maljojen ja maljapuheiden maa.   
Illallisen jälkeen sonnustauduimme otsalamppuihin, autoimme hevosten ruokinnassa ja talutimme ratsut pilkkopimeää kylänraittia pitkin läheisellä niitylle. Hoipertelin pimeässä näkemättä metriä pidemmälle, mutta ratsuni kulki kiltisti perässä reviiriäni kunnioittaen.
Georgia on melko köyhä maa, joka toipuu hiljalleen 10 vuoden takaisesta sodasta. Etenkin maaseudulla infrastruktuuri on rähjäistä ja vaatimatonta. Abhaasiperheemme WC oli pihalla törröttävä reikälattiainen puucee, ja pesuvesi lämmitettiin puilla. Kylpyhuoneessa olikin hetkittäin savusaunamainen tunnelma.  Nukkumaan vetäydyin yläkerran makuuhuoneeseen, joihin oli vaatimattoman saniteetti-infran vastapainoksi pedattu satiinipeittoinen vuode. 

SUNNUNTAI: Aamiaisen jälkeen kapusimme Silkkitietä pitkin ylemmäs vuorille aina 1700 metrin korkeuteen tasangolle, josta avautui huikea maisema ympäröivään vuorijonoon. Päivästä kehkeytyi vähintään yhtä vauhdikas kuin lauantai. Laukkasimme pitkin niittyjä, nurmikenttiä, rinteitä, ylämäkiä, alamäkiä, ojien yli, oikealle ja vasemmalla kaarrellen.
Sitten sain ensimmäisen tällini. Laukkasin suoraan polulle kurottuneseen oksaan niin että nenässä rusahti. "Nyssemurtui”, ajattelin, mutta laukkasin eteenpäin muiden mukana. Ei se kuitenkaan murtunut, tuli vain ruhje. ”Ei näitä oksia ehdi kasvutahtiin katkomaan",  Levan pahoitteli ja tarjosi leukaan hevosillakin käyttämäänsä sinkkivoidetta.  Loppureissun ratsastin naama sinkkivoiteesta valkotäpäläisenä enkä ymmärtänyt, miksi kylien halki ratsastaessamme jotkut katsoivat minua hieman pidempään.
Päivän picnicin nautimme vehmaalla niityllä hevosten seistessä puiden varjossa ja varahevosen mutustaessa ruohoa hieman etäämmällä. Pehmeä ruoho kutsui köllöttämään, ja joku meistä nukahtikin vanhan lehtipuun varjoon.  Lounaan jälkeen juotimme hevoset lampaiden juottopaikalla ja suuntasimme sitten kohti uusia rinteitä ja ryteikköjä.

Päivään mahtui toinenkin kommellus: ratsuni hipsi käyntipätkät huomattavan hitaasti saadakseen sitten karauttaa etuporukan vauhdilla kiinni. Taktiikka toimi, kunnes Levan laukatutti muun joukon niin kauas, että luulin kääntyneeni väärään suuntaan. Ratsuni halusi kuitenkin puskea eteenpäin eikä tullut kuullolle, ennen kuin pyysin takaoppaan eteeni pidäkkeeksi. Päätin varmuuden vuoksi vaihtaa seuraavana päivänä hevosta.
Päivän viimeisenä etappina tutustuimme 1200-luvulla rakennettuun Pitaretin luostariin, jossa mustapukuinen munkki myi meille kapeat kynttilät pyhimyksen edessä poltettaviksi. Meidän piti alun perin leiriytyä luostarille, mutta varusteauton rikkouduttua ratsastimme uudelle niitylle. Kahlasimme yli reippaana virtaavan joen, karautimme pari mukavaa laukkaa ja ihailimme ylhäällä kallionkielekkeellä kohoavaa vanhaa linnaketta. Näitä teitä on aikoinaan vartioitu tehokkaasti.
Saavumme joen rannalle pystytettyyn telttaleiriin, peseydymme pensaiden takana kylmässä joessa ”Saimaa”-tyyliin ja juotimme hevoset joessa otsalamppujen valossa. Siirrymme illalliselle suurempaan ”ravintolatelttaan”, jossa kokki loihti kaasupullokeittiössään pöydän notkuvaksi tuoreista raaka-aineista eineksiä kavahtaen. Ja taas skoolattiin: onnistuneelle päivälle, hevosille, liha-sipuli -shashlikille, mausteiselle kasvispadalle ja kaikille gruusialaisille herkuille. 

MAANANTAI: Heräsin tyttären kanssa kahden hengen teltassamme ja kömmimme aamupesulla joelle, joka olikin yön aikana vetäytynyt – ymmärtääkseni paikallisen voimalaitoksen juoksutuksien mukaisesti. Olimme keskellä luontoa.  ”The toilet is the nature around you”, kertoi opastekstikin.
Nautimme aamiaismyslit ja ihanan rasvaiset juustomunakkaat, murukahvit ja ceylonilaista teetä –Georgiassa ei kuulemma enää kasvateta ennen niin tunnettua gruusialaista teetä. Viinejä sen sijaan sitäkin enemmän: peräti 600 eri rypälelajiketta.
Aamupäivän teemaksi muotoutui kiipeily, kapuilu, pusikoissa rämpiminen (tällä kertaa käynnissä) sekä jyrkät laskeutumiset lehtien, kivien ja puunrunkojen ansoittamia rinteitä pitkin. Metsä oli kaunis ja sen hiljaisuus rikkomaton, eikä kukaan raaskinut rikkoa taikaa pariin tuntiin.
Aamuun mahtui myös huikea ”oksalaukka”, mutta tällä kertaa sain Achiko-takaoppaan ryhmän keskelle niin, että ravasimme ja laukkasimme saman oksistoreitin kuin muutkin, joskin aavistuksen hitaammin ehtiäksemme kumartumaan eteen, vasemmalle ja oikealle tarpeen mukaan.  Uusi Boika-ratsuni oli Levanin entinen johtohevonen ja toimi kuin unelma. Pysähdyimme picnicille väsyneinä, mutta huikeasta puskalaukasta ylpeinä.
Lounas päättyi parahiksi suuren lehmälauman vaeltaessa lepopaikallemme. Juotimme hevoset joessa ja lähdimme taas kapuamaan ylös vuorelle.  Meidät palkittiin puskaseikkailusta pitkillä miellyttävillä laukoilla. Päivään mahtui myös puolen tunnin jaloittelu, jossa talutimme hevoset alas jalkojamme verrytellen ja hevosille lepohetken suoden. 

Päivä päättyi upeaan, lähes kymmenminuuttiseen laukkaan loivaa alamäkeä lehmälaumojen, peltojen ja niittyjen halki laakson pohjalla luikertelevalle kylätielle. Jatkoimme sieltä käynnissä ja ravissa Patara Dmanisi -kylään, jossa yövyimme paikallisen kyläkauppiaan, eli eläköityneen opettajattaren kotona. Opettajarouva pyöritti poikansa kanssa pienenpientä kauppaansa ja harmitteli nyky-Georgiaa, jossa nuoriso pakkautuu Tbilisiin eikä työ ole enää entisessä arvossaan.
Riisuimme hevoset varusteista ja katselimme ihaillen, miten ne osasivat ravata yksitellen itsekseen kylän halki laitumelle. Itse vetäydyimme siistiytymään -  mikä onnistuikin kun opimme ensin ymmärtämään, miten sähköpistoke liittyy kylpyhuoneen veden pumppaukseen.
Illalliseksi kokki taikoi pihalla kaasupullokeittiössään georgialaista perinneruokaa ”vaimon vakuutusta”, eli maidossa mureaksi kypsytettyä valkosipulikanapataa, jota nautittuaan voi olla varma reviirinsä säilymisestä. Kohotimme ruokamaljat päivän pitkille mukaville laukoille -  tosin Levan väitti vauhdin pysyneen ennallaan. ”alatte vaan jo tottua tähän”.

TIISTAI: Tiistain teema oli esihistoria. Annoimme ratsujen huilata aamupäivän laitumella ja tutustuimme historiaan jalkaisin.
Hedelmällisellä  vulkaanisella alueella ja silkkitien varrella sijaisteva Patara Dmanisi oli aikoinaan Georgian suurimpia kaupunkeja, jossa painettiin rahaakin. Sittemmin aika ajoi alueen ohi, mutta jäljelle jäi raunioita. Kiipesimme kaupunkia aikoinaan vartioineen linnan raunioille, ihmettelimme 700-luvulla rakennettua kuvernöörin asunnon kylpyhuoneraunion ammetta, ja hiljennyimme hetkeksi viereissä luostarikirkossa, josta huolehti kaksi ystävällistä munkkia tuikeine vahtikoirineen. Laskeduimme myös vuoren sisään vihollisen näkymättömiin kaivetulle ”kahden aasin levyiselle” luolalle, jota pitkin saatettiin 700-luvulla hakea turvallisesti vettä joesta. Tutustuimme myös arkeologiseen museoon ja ensimmäisen eurooppalaisen ihmisen 1,8 miljoonaa vuotta vanhaan pääkalloon, joka löytyi vuonna 1991 linnoitusalueen kaivauksista.
Nautittuamme ”kaupalla” lihatäytteiset lounashinkalit, eräänlaiset tortellinit, ja siirryimme ratsain seuraavalle leirille. Matkalla koimme kauniin, pitkän laukan kumpuilevaa niittyä pitkin alas vanhalle lehtipuulle ja siitä taas hauskasti ylös kaartaen. 

KESKIVIIKKO: Päivä alkoi huikeilla pitkillä laukoilla, joita siroteltiin pitkin 3.5 tuntista aamupäiväratsastusta. Viiletimme ylös ja alas rinteitä ja väistelimme taas oksia, mutta joko niitä oli selvästi vähemmän tai olimme notkistuneet. Joka tapauksessa reitti kulki nyt pääsääntöisesti avarillla rinteillä, joissa riitti tilaa laukata upeassa vuorimaisemassa.
Päivän oksistohaasteeksi osoittautui housuja ja hihoja koetellut puskeminen teräväpiikisen pensaston läpi. Sääli niitä, joilla ei ollut pitkiä hihoja!
Ohjelmassa oli myös reissun toinen luostari. Munkki tervehti meitä 1300-luvulla rakennetun Tsugrugasheni –luostarin pihalla susikoiriaan pidellen. Tällä kertaa osasimme sitoa kirkon ”tarvikelaatikosta” nappaamamme huivit hartioiden sijaan lanteille ”hameeksi”. Kypäräthän meillä olikin valmiina hiusten peittona. Käyskentelimme ”virpomisasuissamme” ”kauniin kirkon ikoneja ihaillen.
Iltapuhteiksi otimme loppukirin telttaleirille. Karautimme vauhdikkaasti halki laajan peltoaukean, otimme väliin kunnon kiripätkän antaen tuulen humista kovissa oikein urakalla. Kaikki ratsut pysyivät hyvin käsissä ja nauttivat menosta.  
Nautimme illallisen upeassa maisemassa. Ruokateltasta avautui näkymä laaksoon, jossa hevoset laidunsivat ruohoa mutustellen, kaukana välkehti kaupunkien valoja ja niiden takana siinsi tummanpuhuva vuorijono. Lusikoin tulista georgialaista chilikeittoa, kuuntelin shakaalien haukuntaa ja katselin, miten yö peitti hevoset levolle.

TORSTAI: Meitä oli onnistanut kelien suhteen, sillä yleensä vuorilla sataa ja ratsastajatkin saavat siitä osansa. Mekin heräsimme torstaina sateeseen, joka kuitenkin herkesi pian ja paljastaen kirkkaan seesteisen päivän. Aloitimme aamun tutustumalla – taas – luostariin. Meidät otti tuttuun tapaan vastaan mustakaapuinen munkki, joka avasi auliisti ovet sekä 1000-luvulla rakennettuun St Tevdoren pääkirkkoon että 600-luvulla rakennettuun pikkukirkkoon. Tälläkin luostarilla oli vahtikoiransa, tällä kertaa susien ja shakaalien karkottajana tunnettu valtava paikallinen vahtikoirarotu, jolta leikataan korvalehdet pois, jotteivät pedot saa niistä otetta. Näimme bonukseksi kuusi neljän päivän ikäistä koiranpentua. Itse asiassa toinen koirista oli kuulemma livahtanut munkilta ja käynyt meitä tervehtimässä  nukkuessamme jo edellisenä yönä.
Jatkoimme luostarista mukavan laukan tahdissa azerien ja armenialaisten asuttamaan Bolnisin kaupunkiin, erityisesti sen 400-luvulla rakennettuun Bolnisi Sioni -kirkkoon, joka on Georgian vanhin yhä alkuperäisasussa toimiva pyhättö. Huomasi heti, että tätä kirkkoa ylläpitivät nunnat, sillä kirkon edustalla kukki kaunis ruusurivistö. Sytytimme taas kynttilät hiljaisten toiveiden saattelemina. Bolnisi oli hiljainen omakotitalovaltainen pikkukaupunki, jossa miehet istuskelivat kahvilan edessä, kotiin palaavat siististi puetut koululaiset ihmettelivät ratsujamme ja koirat jolkottivat kadulla saatelleen meitä kirkkovisiitille. Maaseudun ja kaupungin raja oli häilyvä, kaupunkiin johtavalla tiellä kuljimme hetken aikaa vedenhakumatkalla olleen aasivankkurin kanssa.

Nautimme jo tutuksi käyneen sämpyläpicnicin pellon laidalla ja valmistauduimme henkisesti päivän kohokohtaan: 15 minuuttiin laukkaan. Otimme alkuun pari muutaman minuutin rentoa laukkapätkää, juotimme hevoset joessa ja aloitimme urakan. ”Vartin laukka” kulki pitkin hiekkateitä, halkoi peltoja, kaarteli niityillä, hyppyytti meitä pienten ojien yli. Välillä Levan piristi meitä tiukoilla yllärikäännöksillä. Vartti hurahti yllättävän nopeasti eikä tuntunut reisissä, sillä ratsastin Boikoa puolipitkillä jalustimilla länkkämäisesti seisten.
Tuntuma Boikaan parani päivä päivältä. Aloitimme myös yhteisen leikin, jossa blokkasimme vapaana jolkottavan varahevosen pääsyn eteemme. Kiihdytimme Boikan kanssa vapaaratsun rinnalle, usutimme sen kovempaan laukkaan ja ohitimme sen mutkassa sisäkautta. Boika ymmärsi leikin heti ja alkoi blokata vapaahevosen ohitusyritykset kropallaan ja hampaillaan.
Laukan jälkeen jäädyttelimme menoa ja käyskentelimme hissukseen reissun viimeiselle leirille joen rantaan. Peseydyimme kylmässä joessa ja annoin vuolaan virran uittaa minua muutaman metrin maantiepölyjen huuhtomiseksi. Illallisella nostimme maljat Levanin ahkeralle ja ystävälliselle tiimille, joka puursi aterioiden, hevosten ja telttojen parissa. Lahjaksi antamamme ehta Koskenkorva tuntui maistuvan, sillä muutoin melko hiljaiset hevosmiehet huikkasivat loppuillasta telttaan iloisia tervehdyksiä.

PERJANTAI: Reissun viimeisenä ratsastuspäivänä suuntasimme oikotietä tallille, sillä päätimme hyödyntää Tbilisin gruusialaiset rikkilähteet.  Kotimatkaa värittivät mittavat työmaat, joissa koneet ryskivät ja miehet lapioivat tien laidalle valtavaa ojaa nettikaapeleita varten. Sivuutimme työporukat vaivatta, koska kaivinkoneiden kuskit pysäyttivät koneensa ja miehet laskivat meille lapionsa. Ahtaimmissa kohdissa tarjosimme lapiomiehille hyppyshown loikkaamalla ojan yli niitylle. Boika suhtautui hyppyyn rennosti, vaikka valtava loikka haastoikin tasapainoni. Loppumatkan Levan laukkuutti meitä tapansa mukaan reipasta tahtia ja pisti sekaan mukavia nopeita ja tiukkoja käännöksiä. 

Perillä tallilla olo oli pöllämystynyt. Tajusin, etten ole millään reissullani laukannut näin paljon ja näin haastavassa maastossa ja että reissu loppui juuri, kun aloin päästä gruusialaissoturitunnelmaan. Aloimme onneksi suunnitella osallistumista Levanin uusiin, tulossa oleviin reitteihin yhä korkeammalla vuoristossa. Onkohan siellä yhtä paljon puita ja oksia…?
Hyvästelimme hevoset, tiimin ja tallin ja pakkauduimme Levanin autoon suuntana Tbilisi, joka osoittautui eläväiseksi, ruuhkaiseksi, äänekkääksi ja kiinnostavaksi kaupungiksi. Majoituimme vanhaan kaupunkiin ja kylvimme läheisessä arabivaikutteisessa kylpylässä Chreli Abano -kylpylässä, jossa rivakkaotteiset pesijänaiset jynssäsivät kroppamme sivilisaatiokuntoon. Illalla nautimme perinteisessä ravintolassa kasvispalleroita, valkosipulia, lihaa ja kalaa uhkuvan illallisen. Reissun viimeisen maljan nostimme ratsastukselle, joka antoi meille taas niin paljon: hevoskokemuksen, luontoelämyksen, uusia ratsastuskavereita – sekä hyvän syyn päästä terveyttä uhkuvaan gruusialaiseen rikkivesikylpylään.  

Tässä linkki kohteeseen
Lensin Tbilisiin Istanbulin kautta Turkish Airilinesin koneella. Koska matkustan paljon, sain matkamessuilla korotuksen businessluokkaan. Pidin kovasti sekä turisti- että businessluokan jalkatilasta, ergonomisista penkeistä sekä erityisesti maukkaista aterioista, jotka oli valmistettu ajatuksella.
Postaan myöhemmin lisää kuvia ja videoita reissusta.
Reissussa mukana Hipposport (käytin maastossa mukavaa ja joustavaa Kompperdell-turvaliiviä) ja House of Horses, jonka laadukas svetari lämmitti mukavasti viilenevässä yössä.
https://hipposport.fi/

https://www.horsexplore.com/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti