Pohjoisen ja etelän eksotiikkaa: Grönlanti, Namibia, Botswana, Costa Rica ja Tanska

 Ratsastusmatkakohteita valitessani mietin aika tarkkaan vuodenaikaa. Kesäisin on kiva nousta pohjoisen raikkaisiin tuuliin. Suomen talvipakkasten ja loskan aikaan mieli halajaa etelän lämpöön.

Viileistä kohteista mieleenpainuvin on Grönlanti, jossa ratsastimme issikoilla, joiden päätyö on lammaspaimennus. Hevoset kulkivat varmoin jaloin tutuilla vuorilla ja jäävuoristen vuonojen rannoilla. Reissu oli keskitempoinen: paljon käyntiä epätasaisessa maastossa ja mukavia töltti- ja laukkapätkiä. Parina yönä hevoset yöpyivät kotitilallaan ja muutaman yönä reissun päällä vuonon rannalla yhden oppaan jäädessä telttaan vahtimaan niiden yörauhaa – esim naapuritalojen issikoiden vierailuilta.

Ratsu jääkimpaleiden täplittämän vuonon rannalla ratsastuspäivän päätteeksi

Bonus-pohjoinen: Länsi-Tanskan Römö, jossa töltätään ja laukataan vinhaa vauhtia vuoroveden tiivistämällä Hattimeren hiekkarannalla. Vaikka lomakeskus ja ratsastusryhmät ovat melko suuria, on rannoilla valtavasti tilaa temmeltää. Myös reitti tallilta rannalle on hauska luikertelevine tölttipolkuineen. Loputtomat rantalaukat löytyvät siis yllättävän läheltä Pohjolasta.

Voit lukea Pohjoisen reissuista tarkemmin näistä linkeistä

Grönlanti

Islanti

Tanskan Römö

Etelän eksotiikan ykkönen on Afrikka, johon voi tutustua joko rohkeasti rajaamattomalla savannilla villissä luonnossa vaeltaen, tai turvallisemmin ratsastuskeskuksesta käsin alueella, jolla ei ole leijonia ja norsuja. Botswanan Tuli-safarilla ratsastimme ja majoituimme savannilla ja kuuntelimme teltoissamme leijonien öistä karjuntaa. Hevosille savanni oli peace of cake. Ne olivat tottuneet villiin luontoon ja osasivat myös  käskystä tarvittaessa singahtaa hallitusti pakoon vihaista norsua. Tuli-safaria ennen kaikille järjestettiin testiratsastus, jossa tarkistettiin hevosen hallinta eri laukkatempoissa käännöksineen. Vaikka reissu oli jännittävä, jäi se mieleen upeana elämyksenä savannilla, jossa villieläimet ovat isäntiä ja ihminen vierailija.

Astetta rennomman savannikokemuksen löytyi Namibiasta, jossa maastoilimme päivittäin savannilla upeasta resortista käsin alueella, jolla ei ollut leijonia ja norsuja. Selfien ottaminen kirahvilaumaa vasten oli siten huomattavasti rennompaa. Norsut ja leijonat kävimme bongaamassa erikseen jeeppisafarilla Etoshan kansallispuistossa. Afrikka on loppujen lopuksi ehkä suosikkikohteeni, sillä en ikinä kyllästy bongaamaan majesteettisia kirahveja ja vilkkaasti loikkivia antilooppeja. Hevosen selässä ratsastaen pääsee lähelle villieläimiä, sillä ne eivät tunnista ihmistä pedoksi ratsun selässä. Seuraava Afrikka-reissu olisi ihana tehdä joskus Etelä-Afrikaan Free State -alueelle.

Resorttimme Kambaku Namibiassa

Bonus-etelä: Costa Rica. Tapasin HIHSissä juuri Costa Rican ridareissulta palanneita tuttavia, joiden kanssa oli ihana vaihtaa kokemuksia tuosta maanmainiosta ticojen maasta. Costa Rican parasta antia ovat rantalaukat palmujen reunustamilla, vuoroveden tiivistämillä rantahiekoilla, joita on kuin helmiä kaulanauhassa. Huikea kokemus on myös laukata viidakkopoluilla apinoiden hyppiessä puiden oksalla ja kirkuessa meille kannustushuutojaan. Ratsuina meillä oli paikallisia criolloja ja criollomixejä, joita ratsastettiin ilman kuolaimia. Ihana kokemus!

Costa Rican loputtomia hiekkarantoja

Hyvin pysyivät criollot hanskassa ilman kuolaimia

Voit lukea Etelän reissuista tarkemmin näistä linkeistä

Namibia

Botswana

Costa Rica

Mongolianhevonen Number One - yhä matkassani

Elokuussa 2009 jätin arjen taakseni ja lähdin pariksi viikoksi Mongoliaan. Vaelsin ratsain kolmisensataa kilometria nomadien tapaan  aroilla ja vuorilla. Päiväkausiin en tiennyt maailmasta mitään, enkä kaivannutkaan. Puhelimet eivät toimineet, eikä taivaalla ollut muuta kuin loputon tila. 

Oma ratsuni jäi minuun asumaan. Karussa luonnossa kasvanut, viisas ja tunnollinen. Annoin sille nimen Number One ja huomaan ajattelevani sitä yhä: miten se syntyi tuulisella arolla, miten se oli selvinnyt talvista, jotka purevat luihin asti - ja miten se palveli minua vaelluksellamme. 

Number One

Mongolianhevonen oli kuin ajasta ennen ihmistä. Se kiipeää vuorten rinteitä rauhallisella päättäväisyydellä ja syöksyy laukkaan pitkin aroa, väistellen murmelinkoloja vaistonvaraisen ketterästi.  Mongoliassa hevosilla ei ole nimiä. Niitä ei hellitä sanoilla eikä silitellä turhaan. Silti näin, kuinka hevosmiehet rapsuttivat hevostensa korvia.

Mongolian talvi ei anna armoa. Pakkanen painuu neljäänkymmeneen miinusasteeseen ja jää sinne. Jurtissa syödään lihaa hengenpitimiksi, ja eläimet kestävät, tai eivät kestä. Muutama vuosi ennen matkaani kylmyys tappoi yli miljoona talouseläintä.

Aamu Mongolian arolla

Kevät paljastaa tuhon. Elokuu taas on armollinen. Aro vihertää vielä, ja hevosmiehet ovat hyvällä tuulella. Hevoset ovat heidän mukaansa hyvässä lihassa, vaikka eurooppalaisen silmissä ne näyttävät pieniltä, melkein vaatimattomilta. Aamut ovat silti kylmiä: kuura helmeili maassa, kun ryömin teltasta ulos hengitys höyryten. 

Number One osasi jakaa voimansa. Se pysytteli laukkakisoissa päivästä toiseen keskijoukossa, koska tiesi, että matka on pitkä. Viimeisenä päivänä se kiristi tahtia iloisesti virnistäen, ja jätti alkumatkasta väsyneet kevyesti taakseen.

Mongolian aroilla käyskennellään vapaina. Hevoset, lehmät, vuohet ja lampaat vaeltavat arolla ihmisten lähettyvillä, mutta eivät ihmisten hallussa. Meidänkin vaelluksemme viivästy puoli päivää, koska lauma  oli ensin löydettävä arolta. Hevosia on enemmän kuin ihmisiä – lähes kaksikymmentä jokaista mongolia kohti. Ne ovat ratsuja, paimenia, ravintoa ja historiaa samassa kehossa.

Ratsastaessa opimme kohtaamaan orin tammalaumoineen. Silloin ei epäröidä. Kuljetaan suoraan kohti, ravissa, käsi koholla. Orille on kerrottava, kuka kulkee ja sillä siisti.

Öisin hevoset tulivat lähelle. Eräänä yönä viitisenkymmentä vierasta hevosta kerääntyi telttojemme ympärille ja kahakoi omiemme kanssa. Toisena päivänä valtava lauma virtasi telttojen ohi yhtenäisenä nauhana maan jylistessä kavioiden alla kuin ukkonen.

Villihevoslauma sivuutti meidät kaviot jylisten

Ratsastus Mongoliassa ei ole tekniikkaa vaan rytmiä. Ohjat lepäävät yhdessä kädessä, toisessa raipantapainen, joka ohjaa ja kannustaa ilmassa. Laukkapätkämme arolla venyivät puolituntisiksi, eikä ketään tuntunut väsyttävän. Ei, vaikka laukkaaminen oli taitolaji murmelinkoloisen aron muistuttaessa paikoitellen reikäjuustoa.  Vuorelle kiivettiin pysähtymättä, tunti kerrallaan, kymmenen metriä minuutissa, ja lopuksi vielä kiri ennen taukoa – koska niin on aina tehty.

Näillä hevosilla rakennettiin huikea valtakunta. Keskiajalla mongolit hallitsivat laajinta imperiumia, jonka maailma on nähnyt: maata kolmella valtamerellä, ihmisiä lähes puolet tunnetusta maailmasta. Ratsastus, jousi ja nopeus tekivät heistä pysäyttämättömiä.

Nykyään, noin viidenkymmenen kilometrin päässä Ulan Baatarista, seisoo metallinen Tšingis-kaanin patsas. Maailman korkein ratsastajapatsas. Sen sisällä voi nousta hissillä hevosen harjaan ja katsoa maisemaa: aroa, taivasta ja etäisyyttä.

Samaa maisemaa katsoi kerran Number One. Ja joskus tuntuu, että minä katson sitä yhä sen selästä käsin.

Tšingis Khanin megalomaaninen ratsastajapatsas

Jos haluat lukea koko matkakertomuksen, klikkaa tästä

Ratsastusreissujen heppakavereita

Ratsastusloman parhautta on saada tutustua uusiin hevosrotuihin ja hevosyksilöihin oman alansa ammattilaisina sekä persoonina. Vaikkei hevosia "inhimillistäisi", ei matkoilla voi olla havaitsematta ja ihailematta hevosten luonteita, osaamista ja työmoraalia. 

Tästä se alkoi: Mongoliassa hevosilla ei ole nimeä, mutta vaellettuani viikon tuulisilla aroilla annoin upealle ratsulleni nimen Number One,

Maailmalla kohtaamani hevoset ovat olleet oman tehtävänsä suvereenisti hallitsevia ammattilaisia ja asiakasta palvelevia yhteistyökumppaneita, joilta olen saanut upeita elämyksiä ja paljon oppia. Olen syvästi kiitollinen kaikille reissujeni ratsuille!

Komeita criolloja Costa Ricassa

Reissuja on ollut kymmeniä, samoin kohtaamiani hevosia. Jokainen hevonen on ollut oman lajinsa ässä: yksi on ollut taitava karjan- ja hevosajossa. Toinen suvereeni passagen ja piaffen taitaja. Kolmas sitkeä ja varmajalkainen vuoristokiipeilijä. Neljäs takuuvarma rantalaukkaratsu. Viides hyväpäinen maastoesteratsu. Kuudes on nauttinut kahlauksesta jäävuorien täplittämillä vuonoilla. Seitsemäs vaeltanut vahvana tuulisilla aroilla. Kahdeksas on hötkyilemättä esitellyt matkailijalle kirahvit ja antiloopit. Yhdeksäs on opettanut lännenratsastuksen saloja... Lista on loputon. Matka jatkuu!

Kaikista hevosista on enemmän juttua matka- tai hevorotukohtaisissa artikkeleissa, jotka löytyvät maan ja rodun mukaan blogin hakemistosta. Tässä muutama nosto:

Mongolianhevonen kotimaisemissaan

Hän tarjoili upeat rantalaukat Costa Ricassa

Tämän criollo-mixin kanssa kiivettiin ja laukattiin Ecuadorin tulivuorilla

Grönlannissa ratsastettiin issikoilla, joiden varsinainen ammatti oli lammaspaimennus

Loiren linnavaelluksella ratsastettiin Ranskan kuninkaiden ja hovien jalanjäljillä upeasta linnasta toiseen. Ratsut olivat monenrotuisia.

Huilaamme Teddy-issikan kanssa Grönlannissa viikinkirakennuksen raunioilla 

Upea lusitano Portugalissa

Tanskan Römössä töltättiin ja laukattiin sydämen kyllyydestä Vattimeren rannoilla

Lusitanon kanssa kouluratsastustunnilla Portugalissa

Tässä opettelen taitavan lusitanon avulla Working Equitationia

Maastoesteillekin uskaltaa, kun ratsuna on irlantilainen estetaituri

Nämä hevoset tunsivat savannin kuin taskunsa ja yöpyivätkin siellä vapaina (yöpymisalueella ei ollut leijonia eikä norsuja). Moni hevonen oli boerberd- tai mix.

Rutinoitunut lusitano ei hötkyile Portugalissa Golegan hevosfestareillakaan

Gaucho vauhdissa Argentiinassa

Karjanajon ammattilainen, tämä criollo-mix ratsuni Argentiinassa

Ja hevosajon ammattilaishevonen Idahossa, taisi olla quarter

Georgiassa paineltiin laukkaa vuorilla ylös ja alas - kirjaimellisesti

. Ratsuissa täykkäriä, arabia, akhaltekia, kabardiniania.

Tässä mennään n 4 km korkeudessa Equadorin tulivuorilla

On the top of the word: ratsastusta Kroatian vuorilla

Kroatia on minusta yksi kauneimpia Euroopan maita, sillä siellä kohtaavat välkehtivä Adrianmeri, hulppeat vuoristot ja kukkivat laaksot, jotka tarjoavat vaihtelevia ratsastuselämyksiä. Vietin toukokuussa viikon Horsexploren matkalla Kroatian Dalmatiassa, runsaan tunnin ajomatkan päässä Splitin rannikkokaupungista. Tänne palaan uudestaan!

 Tässä linkki kohteeseen 

Tallin perustaja ja omistaja Stipe Boko on syntynyt ja kasvanut vuorilla, jonne kymmenisen vuotta sitten perusti tallin kotikylänsä laitamille. Talli on suoranainen perheyritys, jossa Stipe vastaa kokonaisuudesta sekä hevosista ja ratsastuksista, äiti kokkaa vieraille maukkaan perinneruuat ja isoäiti auttaa valmistamalla muun muassa herkulliset kotijuustot. Ateriat ovat todellista lähiruokaa, sillä lähes kaikki raaka-aineet ovat omalta tai tuttujen tilalta ja ruoka tehdään itse alusta saakka, viiniä ja rakiaa myöten. Ja se mitä ei tilalla kasvanut, hankittiin luonnosta, kuten männynkerkät, joita Branca-äiti poimi talveksi talteen yskänlääkettä varten.

Stipe Boko ja tiimiläisensä Ante

Kaikki ruuat olivat alusta loppuun kotona tehtyjä, usein oman tilan tuotteista

Ratsastimme vuorilla päivittäin neljästä viiteen tuntiin joko yhteen putkeen tai jaettuina aamu- tai iltapäivän ratsastuksiin. Päiväohjelmaa muutettiin joskus vasta aamulla, koska säät vaihtelevat vuorilla todella rajusti ja nopeasti. Stipe oli taitava lukemaan pilvien merkkejä ja muokkasi ohjelmaa niin, että saimme sateen niskaamme vain kerran. Eikä sillä ollut väliä, koska olimme pakanneet sadekamppeet satulalaukkuun. Pääosin nautimme ratsastaessamme auringosta ja kauniista poutasäästä.

Tuulisena päivänä tuulimyllyalueella

Ratsastustempo oli hyvin vaihtelevaa. Kapusimme pitkiä pätkiä rinteitä ylös vuorille välillä pusikkoa, välillä ikivanhoja roomalaisia teitä ja välillä uusia maatalousteitä pitkin. Reittien varrelle osui mukavasti villiä luontoa ja ihmisen kädenjälkeä. Vaelsimme luonnontilaisia pätkiä kauniine vuoristokukkineen, kuljimme vuoristokylien ja maatilojen halki, ratsastimme tammipuuviljelmillä ja kapusimme ylös tuulisille huipuille, joissa tuulimyllyt myllyttivät energiaa alueen tarpeisiin. Yksi lempipätkiäni oli hidas meditatiivinen hiljainen vaellus tiheän lehtomaaston läpi kapeaa kiemurtelevaa polkua pitkin. Stipe kertoi hevosten tuntevan reitin niin hyvin, että vaikka se on talven jälkeen eri näköinen kuin ennen, oikea tuttu reitti löytyy kun antaa hevosten päättää reitistä itse.

Oli ihana huomata, miten positiivisesti hevosiin ja ratsastajiin suhtauduttiin missä ikinä liikuimmekin. Kylien halki kulkiessamme kyläläiset riensivät ulos vilkuttamaan ja ottamaan valokuvia. Yhtenä aamupäivänä, kun maastoilu oli siirretty iltapäiväksi, lähdimme itsenäisesti jalottelemaan lähikylille. Eksyimme umpikujaan erään talon pihalle, jonka emäntä johdatti meidät uhkean kasvimaansa halki polulle, jota pitkin pääsi parin kilometrin päässä sijaitsevalle kirkolle. Pakkohan sinne oli sitten eestaas lampsia kun kerran saimme opastuksen! Jalottelu teki hyvää, koska ratsastuspäivät olivat pitkiä ja intensiivisiä.

Olimme todellakin keskellä kroatialaista maaseutua. Vuorilla maastoillessamme sivuutimme välillä vuohipaimenia laumoineen ja räkyttävine koirineen ja majapaikkamme terassilta seurasimma joka ilta, miten lehmäpaimen ajoi laumansa pellolta navetalleen. 

Matkaohjelmaan kuului myös välipäivä, jonka sai viettää miten halusi. Me tilasimme kuljetuksen läheiseen Trogirin kaupunkiin, jonka historia ulottuu kauas vuoteen 200 ennen ajanlaskun alkua. Trogirissa tutustuimme vanhaan linnoitukseen, söimme lounaan rantakadulla ja teimme ostoksia keskiaikaisilla kujilla. Kaunis kaupunki!

Välillä ravasimme teillä ja niityillä ja karautimme napakoihin laukkoihin ihanilla niityillä ja vuorilla suikertelevilla hiekkateillä. Stipen lempipätkä ”laukataanpa tien varren oksia väistellen” tehtiin kahteen suuntaan. Oksat olivat pehmeitä ja ainakin oma hevoseni kulki kuuliaisesti tien keskiosalla, joten minun oli helppo sivuuttaa oksat sen kummemmin kumertelematta.

Pieni tauko ennen "oksalaukkaa"

Hevoset olivat menohaluisia, mutta pysyivät hyvin käsissä ja tiesivät koko ajan itse mikä on reissun meininki miettien ”Tässä laukataan ja tuossa pysähdytään kun kerran Stipe-pomo niin sanoo”. Osa meistä ratsasti koko ajan samalla hevosella, joka tuli reissun aikana hyvinkin tutuksi, semminkin kun itse myös harjasimme ja satuloimme ratsut – toki tallihenkilöstön avustuksella. Itse menin kahdella ratsulla, joista toinen oli 7-vuotias englannin täysverinen ja toinen 3-vuotias kylmäveriristeytys, joka vasta totutteli maastoretkiin. Olin hieman huolissani kuullessani hevosen iän ja kokemattomuuden, mutta ratsu osoittautui todella kuuliaiseksi ja fiksuksi yhteistyökumppaniksi. Kokemattomuuden huomasi oikeastaan vain katuosuudella, jossa heppa ihmetteli keltaiseksi maalattuja hidasteita.  Ne ylitettiin kuitenkin vaivatta kun rohkaisin etenemään.

Muiden hevoset olivat arabeja sekä erilaisia risteytyksiä. Kaikki tykkäsivät omista ratsuistaan ja suurin osa on jo varannut uuden reissun samalle tallille ensi vuodelle! Hevoset oli koulutettu enkkuratsastusavuille ja varusteet olivat sen mukaisia kouluun ja maastoiluun sopivia.

Arabeja, engantilainen täykkäri... kiva hevoskirjo!

Stipellä on asiakaskäytössä kymmenisen hevosta, mutta asiakkaita otetaan vain 6 kerrallaan, jotta kaikille riittää aikaa ja huomiota.

Yhtenä maastopäivänä ratsastimme runsaan kilometrin korkeuteen Stipen vuoristomökille, jossa pysähdyimme poseeraamaan vuoristomaisemiin ennen kuin päästimme hevoset laiduntamaan ja nautimme itse Stipen tekemää rakiaa ja Branca-äidin loitimaa herkullista gulassia.

Matkalla vuorille otimme pienen aikalisän väistäessämme hetkeksi pusikkoon äänekästä maantiekonetta, joka työskenteli kapealla reitillämme. Hevoset eivät olleet koneesta moksiskaan. Paluumatkalla pysähdyimme laakson kyläkauppaan, josta Stipe osti meille jätskitötteröt suoraan satulaan tarjoiltuina.

Branca-äiti kokkasi meille uutterasti ja aina iloisena

Siellä häämöttää Stipen vuoristomökki

Tämän reissun ehdoton plussa oli Stipen, perheen ja tiimin tinkimätön vieraanvaraisuus ja kodikkuus! Auimme kätevästi tallin yhteyteen rakennetussa majoitussiivessä, jossa oli yhden ja kahden hengen huoneita omine suihku- ja WC-tiloineen ja josta oli käynti terasseille. Majoitus oli puhdas, siisti ja tarkoituksenmukainen.

Tällä brekkarilla jaksoi hyvin aloittaa päivän

 Olimme huomion keskipisteitä, meidän hyvinvointimme oli tallille tärkeää. Stipe hääräsi tallin ja asiakkaiden välillä uupumatta ja Branca-äidin loihtimat ateriat veivät kielen mennessään. Grillattua kalaa, lihapullia tomaattikastikkeessa, haudutettua kaali-makkara – pataa, suklaacrepesejä… Toki kasvisruokaakin olisi saanut, jos olisi halunnut, mutta me olimme kaikkiruokaisia. Kyytipoikana nautimme raikkaan veden rinnalla talon omatekoista viiniä ja rakiaa, jota Stipe tarjoili meille aina myös maaston päätteeksi jo tallilla – joskus myös maastossa. Ja pakko mainita myös Aron-koira ja Tulip-kissa, jotka viihdyttivät vieraita parhaansa mukaan. Tulip kiehnäsi silityksiä milloin kenenkin sylissä ja Aron haukkui huomioita aina vieraat nähdessään ja pääsi välillä maastoretkelle mukaankin juostahönköttmään tärkeänä. Aina ei Aron mukaan päässyt, sillä Aronilla oli tapana napata kyläläisten kanoja eikä yksi hevosista pitänyt jaloissa pyörivästä karvaturrista. Mutta voi sitä riemua kun Aron pääse messiin!

Koska halusimme yhdistää reissuumme myös muuta matkailua, vietimme sekä mennessä että tullessa yhden yön parinsadantuhannen asukkaan Splitissä, jossa pääsee tutustumaan muun muassa roomalaisen Diocletianuksen palatsialueelle.  Rooman historian lisäksi kaupungissa näkyy venetsialaisen vallan aikainen arkkitehtuuri. Aivan ihana kaupunki sekin!

 Tässä linkki kohteeseen