Esteratsastusviikonloppu Irlannissa: kanasta kotkaksi?

Vietin elokuussa vauhdikkaan esteviikonlopun KavioliitonIrlannin-reissulla. Postasin jo aiemmin reissun huikeista maastoestetunneista. Nyt kerron maastotunteja pohjustaneista teknisistä estetunneista ratsastuskoulun kentällä ja maneesissa. 

Ratsastimme päivittäin pitkään ja hartaasti. Kolme-nelituntiset ratsastuspäivät antoivat minulle kosolti estehyppytuntumaa, ja kenttäratsastukseen perehtyneet opettajat neuvoivat kiinnostavaa tekniikkaa.

Reissun tärkein anti on kuitenkin se, että ammensin viikonloppuna uudenlaista asennetta esteratsastukseen. Siinä sivussa – tai ehkä sen tuloksena - onnistuin reissullamme jollain ihmeellä hyppäämään elämäni korkeimman esteen 105cm. 

Yli meni!

Irlannin Adaressa sijaitseva ratsastuskoulu tekee yhteistyötä myös British Horse Societyn kanssa kouluttaen ratsastuksenopettajia. Olin siis varsin hyvissä käsissä. Minua opettivat Englannissa ratsastusta opiskellut Sue, kilparatsastaja Michelle sekä Suen aviomies Dan, joka hankkii kouluun uusia hevosia ja on peri-irlantilaiseen tapaan ratsastanut koko ikänsä.

Itse asiassa en ole mikään estetaituri, mutta olen aina tykännyt hyppäämisestä, kunhan alla on ”ergonomisesti ja henkisesti” sopiva hevonen eikä estekorkeus pelota.  Koto-Suomessa esteratsastuksen mukavuusalueeni on noin 60 senttimetrissä, kymmenen sentin korotus saa minut yleensä jo nikottelemaan.  

Jaoimmekin Adaressa 12-henkisen porukkamme leikkimielisesti Kanoihin” ja Kotkiin.  Liityin välittömästi Kanoihin ja harjoittelin ”kanalaumassa” rauhalliseen tahtiin ristikkoja, suoria matalia pystysarjoja sekä pitkiä kaarevia uria maneesin suojissa sillä aikaa kun kotkat kurottivat ulkokentällä yhä korkeammalle ja piipahtivat maastoesteradallekin hyppäämään kiinteitä esteitä ylä- ja alamäkeen.

Opettajat ja omistajat: Dan ja Sue Foley

Aluksi kaikki tuntui vaikeahkolta, sillä kenttäratsastajaopettajan neuvoma tekniikka oli minulle uutta: istuimme tiiviisti ratsun selässä, toimme ratsua esteelle istunnalla ja pohkeella, pidimme tuntuman selkeänä hyppyyn saakka ja pidimme ohjia normaalia leveämmällä. Oli tärkeää antaa hevoselle työrauha esteen ylittämiseen. ”Täällä esteen hyppää hevonen, ei ratsastaja. Tukekaa hevosta, mutta antakaa sille työrauha”, opettajat muistuttivat tuon tuosta. Eli nyt ei siis painotettukaan kevyttä esteistuntaa ja reipasta myötäämistä.

Sain ratsukseni Sue-opettajan kenttä- ja kettujahtihevosen, seitsenvuotiaan Irish Sport horse Siruksen, joka osoittautui kiltiksi, nöyräksi, kuuliaiseksi.. Myös seurueemme muut hevoset olivat pääsääntöisesti Irish Sport horseja. Connemarojakin oli tarjolla bokseissa ja laitumella, mutta ne annettiin vain lapsille ja nuorille.

Hevoset pitivät hyppäämisestä, eivätkä kovin halukkaasti taipuneetkaan lateraalityöskentelyyn. Alkuverryttely pohjusti esteratsastusta: askeleen pidennyksiä ja lyhennyksiä, tempon vaihteluita kaikissa askellajeissa sekä hieman pohkeenväistöä.  Ratsastuksen tempo oli vauhdikkaampi kuin mihin olen tottunut. Yhdessä vaiheessa sain kehotuksen ratsastaa hevosen rennoksi reippaassa ravissa pitkin ohjin samalla itse taaksepäin nojaten. Ei todellakaan helppoa minulle, mutta hevonen sai tilaa rullata eteenpäin.

Hetkittäin koin myös deja vu- fiiliksiä lännenratsastukseen, kuten silloin, kun vauhditin laukkaa rentouttamalla reidet ja avaamalla polvet ja kun pysäytin hevosen laukasta painamalla jalustimia alas ja pysäyttämällä istunnan napakasti. 

Sirus-hepan kanssa oli mukava treenata!

Kanaryhmän tunnit olivat tehokkaita ja terapeuttisia. Esteet pysyivät sopivan matalina ja tehtävät mukavan yksinkertaisina. Ne paransivat hyppyitsetuntoa ja kasvattivat hyppynälkää. Niinpä kolmantena ratsastuspäivänä rohkaistuin ulkokentälle Kotkien tunnille. Tällä kertaa opettajana oli Dan, joka naurahti huvittuneesti ilmoittaessani hyppääväni kuitenkin ihan matalia vaan. Danin tunti oli alkuverryttelystä lähtien selvästi vauhdikkaampi kuin aiemmat tuntini. Dan vaati herättämään Siruksen moottorin ja piti muutenkin yllä tekemisen meininkiä. En juurikaan ehtinyt tarkkailla estekorkeuksien vaihtelua. Vauhdikas tunti päättyikin viiden esteen sarjaan, jossa kurotin itselleni huimaan 80 sentin korkeuteen. 

Ulkokenttä oli suuri...

... ja siellä oli paljon esteitä valmiina (kuvat Marianne Hyppönen)

Meille kerrottiin viikonlopun päättyvän ”leikkimieliseen ratsastustuntiin”, jossa oli tarkoitus ”pitää hauskaa”. Irlantilaiseen hurttiin tyyliin hauskanpito osoittautui pystyesteen knock-out korkeushyppykisaksi, jossa muutaman verryttelyhypyn jälkeen koettelimme rajojamme puomin noustessa yhä korkeammalle ja korkeammalle. Se onnistui, koska emme saaneet kiinnittää mitään huomiota itseemme, tyyliimme tai tekniikkamme. 

Tärkeintä oli antaa hevosen liikkua ja hypätä mahdollisimman rennosti ja hyvin.

Yrittänyttä ei laiteta....

Itse asiassa knock-out –leikki viimeisteli irlantilaisen ”just do it” –pedagogiikan, josta olin nauttinut koko viikonlopun. Ensin Sue ohjeisti meitä Kanoja lempeästi kohti parempaa estehyppyitsetuntoa, Dan kiidätti Kotkat huomaamatta yhä haastavampiin tehtäviin, ja Michel yllytti meidät kaikki leikin kautta ylittämään itsemme. Irlannissa yrittäminen ei ole ratsastajan tasosta kiinni. Irlantilaisen esteratsastuksen ydin on ”enjoy!”

Estetunneilla opittu asenne loi hyvän pohjan Adaren varsinaiselle herkkupalalle: maastoesteradalle, jolla hypimme puunrunkoja, muureja, autonrenkaita ja paljon muitakin kiinteitä esteitä.  

Tässä linkki juttuun reissustamme
 

Tässä  linkki maastoestepostaukseen.. 

Tässä linkki kohteeseen Irlannissa.

Reissussa mukana Hipposport. Päivitin turvaliivini 2000-luvulle ja ostin reissulle kevyen, vartalonmukaisen ja mukavan Comperdell Cross Protection –liivin. Käytin liiviä myös tasamalla maastoillessa ja koska se on päällä mukava, saatan käyttää sitä myös kotona ratsastustunneilla, vaikkei hypättäisikään. Koska Irlannissa sataa paljon, ostin myös sateenpitävän ja hengittävän Euro-starin Nabila-takin. Näillä mennään vielä monta matkaa.

Tämä liivi on mukava tasaisellakin

Photo credit: Marianne Hyppönen