maanantai 10. joulukuuta 2018

Ratsastusvaellus Georgian vuorilla:: laukkaa ja luostareita

Postasin aiemmin reissupäiväkirjan huikealta puska&laukka-reissultani Georgian vuoristossa. Linkki reissukuvaukseen löytyy tästä.Tähän postaukseen kokosin kuvia ja pari laukkavideoita reissun keskeisestä annista: vuoristolaukasta, upeista maisemista, ryteikköridauksesta, telttaleireistä...
riitta reissaa, Georgia, Horsexplore, maastoratsastus
Georgian vuoristossa on upean kumpuilevaan laukkamaastoa
  En ole millään reissullani laukannut niin paljon ja niin vaikeassa maastossa kuin täällä: oksaisella metsäpolulla, alarinteessä, tiukoissa kaarteissa... Ratsastusoppaamme Levan puski eteenpäin kuin veturi. Hän päättänyt tehdä meistä gruusialaissotureita. Projekti eteni vauhdikkaasti eikä täysin verotta. Pari kertaa laukkasin suoraan oksaan, joten loppumatkan parantelin tällejä sinkkipastalla.
Reissu alkoi Levanin tallista - tilavasta entisestä kanalakolhoosista

Ensimmäisen ratsastuspäivän ensimmäisen tunnin jälkeen näytin tältä! Ja mietin miten jaksan seuraavat 7 päivää:)
Laukkasin oksiin.... loppureissun parantalin tällejä sinkkipastalla
Ratsastimme viikon aikana 230 kilometrin reitin , joka johdatti meidät korkeimmillaan 1700m korkeuteen.
Riitta Reissaa, Riitta Kosonen, Horsexplore, Georgia
1700 metrin korkeudessa, mukanamme vaelsi varahevonen


Georgialaista vuoristomaisemaa
 Laukkatalleilla ratsastusoppinsa ammentaneen Levanin hevoset olivat täysveri-arabi-akhaltek-kabardinian -sekoituksia.
Hevoset odottivat "nipussa" aina kun jalkauduimme tutustumaan vuoriston luostareihin.
Ratsussani oli melko paljon kabardiniania.
Riitta Reissaa, Georgia
Reissun kauneimmasta leiripaikasta avautui upea näkymä laaksoon ja laiduntaviin ratsuihimme.

Vuoristomaisemiin ei kyllästy. Ja aavat puuttomat rinteet kutsuivat piiiiitkiin laukkoihin. Pisin laukkapätkä kesti 15 minuuttia. Kymmenen minuutin laukkarupeamia tempaistiin useita. Laukkasimme tasamaalla, ylämäkeen, alamäkeen, metsäpolkua, oksien läpi...
Saavumme telttaleiriin ilta-auringon valossa

Kohtasimme matkalla useita lammas- ja lehmälaumoja paimenineen
Kohta laukataan
Kun oikein tiiraa, näkee taaemman vuoren laella pienen kirkon. Niitä kohosi lähes joka huipulla
Juotimme hevoset sekä joissa ja ojissa  reitin varrella että illalla leirillä tähtien ja otsalampun valossa
Juomatauko kirkkaassa vuoristojoessa (kuva: Eva Udd)

Juomataukoja keskellä polkua
Tähdet ja otsalamput valaisivat hevosten juottoa joella

Laukkareitti kulki halki metsäpolkujen, ryteikkköjen, piikkipensaiden... pätkän matkaa kuljimme pitkin ikivanhaa Silkkitietä, joka kopisi mukavasti kavioiden alla.
Rehevä metsäreitti vaihtui välillä näinkin selkeäksi satumetsäksi
Metsäpätkät taitettiin kaikissa askellajeissa

Tällaistakin maanpeittokasvustoa


Reissumme myötäili joen kulkureittiä. Kahlasimme yli, telttailimme rannalla ja peseydyimme kylmässä, vuolaasti virtaavassa joessa. Temppunsa siinäkin.
Joessa oli yllättävän vahva virtaus, mikä ei kyllä näy tässä kuvassa



Muinainen Silkkitie, Georgian vanhin tie

Parin-kolmen tunnin ratsastuksen jälkeen pysähdyttiin niityille ja levähdyspaikoille picnicille. Kaivoimme satulalaukuista peruseväät: juusto-makkara-kinkkutäytteiset sämpylät, kahvia ja teetä sekä vohvelikakun, jonka Levan jakoi linkkarilla tasan kahdeksaan osaan. Hevoset huilasivat lähellämme mukavasti hörähdellen ja torkkuen.
Hepat huilasivat picnicin ajan puihin kiinnitettyinä

Tai sitten ei...

Mutustimme sämpylät ja vohvelit nurmikolla istuskellen ja tirsoille nukahdelle

Mutusteltavaa kaikille
Georgian vuoristo vilisee ikivanhoja keskiaikaisia luostareita.  Luostarien vaaleat silhuetit täplittävät hauskasti vuoristomaisemaa. Piipahdimme neljässä luostarissa, joista osan juuret ulottuvat osin 600-luvulle.  
Kiviset luostarit on pidetty suhteellisen hyvässä kunnossa
Luostarit olivat usein yhden tai kahden munkin tai nunnan asuttamia. Yleensä heidän seuranaan oli tuikeita vahtikoiria - tai sitten tällaisia paikallisrotuja, joita käytetään myös susien ja shakaalien karkoitukseen. Olimme onnekkaita: näimme 4 päivän ikäisiä pentujakin:)
Luostarin maallista onnea: kuusi koiranpentua!
Susienkarkoituskoirilta leikataan korvalehdet, jotteivät pedot saa niistä kiinni
Yövyimme telttaleireillä niityillä ja joen rannalla sekä perhemajoituksessa.
Kahden hengen teltat, käsienpesuämpäri ja tavaroiden kuljetusauto

Ravintolateltta ja leirikeittöä, jossa taiottiin upeat ateriat
Hepat leiriytivät telttojen läheisyyteen


Onneksi soturit oli myös ruokittava hyvin: kokki ei telttareissulla sortunut eineksin. Kokkaus alkoi perunankuorinnalla, kurkku-tomaatti-korianteri -salaatti uhkui tuoreuttaan, liha- ja kanapadat tehtiin tuoreista paistikkaista. Kyytipoikana nautittiin gruusialaista valko- ja punaviiniä 5 litran reissukanisterista.
Tälle reissulle voisi mennä uudestaankin - tai sitten ratsastan Levanin uuden vuoristoreitin, jahka se joku on testannut sen ensin:).
Ruuanvalmistusta teltassa. Ruoka kypsennettiin kaasuliedellä.

Georgian maaseutu on yksinkertaista, eikä matkailuinfraa juurikaan ole. Perheet asuvat yksinkertaisesti. Juoksevaa vettä löytyy, mutta yhdessä asunnossa kuuma vesi lämmitettiin puilla. Toisessa vesijohdon toiminta oli kytketty sähköpostikkeeseen. Maalla toiletti oli luonto tai puucee.
Kahden majoitustalon tunnelmaa. Oikealla alakulmassa puilla lämmitettävä vesisäiliö
Yövyimme kyläkaupan asunnolla. Kauppaa piti viehättävä filologi, eläköitynyt opettaja.

Yövyimme yhden yön Patara Dmanisissa, vanhassa kylässä, jolla on huikea menneisyys hedelmällisenä silkkitien varrella kehittyneenä keskuksena. Siellä painettiin ammoisina aikoina  rahaakin. Vihollisia riitti, joten kyläläiset rakensivat 700-luvulla vuoren sisään turvallisen vedenhakuluolan oelle. Alueelta on kaivettu myös 1,8 miljoonaa vuotta vanha ihmisen pääkallo. Tuoreempi löydös on raunioituneen 700-luvulla rakennetun kuvernöörintalon kylppäri ammeineen. 
Muinainen kallo, vuoreen louhittu vedenhakureitti joelle, kuvernöörin kylpyamme 700-luvulta ja yleiskuva linnoitusalueelta
Georgiassa on rusaasti rikkipitoisia lähteitä, joten se on tunnettua kivennäisvesi- ja  kylpyläaluetta. Mekin huuhdoimme reissupölyt pois tbilisiäisessä kylpylässä, jossa riuskat pesijänaiset hinkkasivat nahkamme putipuhtaiksi.

Laukat olivat piiiiiitkiä ja polveilevia. Pisin laukka kesti 15 minuuttia. Sekin on videolla... tässä kuitenkin lyhyempi pätkä.




Tässä linkki kohteeseen.
Reissussa mukana Hpposport, etenkin Komperdell-turvaliivi.
Sekä House of Horses, laadukas suomalainen ratsastusvaatebrandi.
Lensin Georgiaan Turkish Airlines- lennolla Istanbulin kautta.
Komperdell-liivi toimi hyvin metsässä ja aavalla
I'm a horsegirl and proud of it!


tiistai 4. joulukuuta 2018

Suomenhevonen - sotasankarihevonen

Itsenäisyyspäivän kynnyksellä on hyvä kiittää kaikkia veteraaneja - myös suomenhevosta, joka antoi kaikkensa rintamalla soturien ja lottien rinnalla. Suomenhevosen kunniaksi julkaisen uudelleen postaukseni hevosista sodissamme.
Ratsumies. SA-kuva
”Oli onni, että Suomen armeija turvautui hevosiin”, totesi jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth sotaa muistellessaan. Suomi taisteli toisessa maailmansodassa jättiläistä vastaan. Neuvostoliitolla oli talvisodassa yli kaksinkertainen miesylivoima, 30-kertainen määrä lentokoneita ja yli 100 kertaa enemmän panssarivaunuja kuin Suomella.

Stalin uskoi valloittavansa Suomen 12 päivässä ja arvuutteli malttavatko puna-armeijan sotilaat pysähtyä ennen Ruotsin rajaa. Toisin kävi. Suomi torjui talvi- ja jatkosodan hyökkäykset ja jatkoi olemassaoloaan itsenäisenä valtiona. 

Hevosia kaikissa aselajeissa

Suomen salaisia aseita olivat muun muassa metsäiset taistelutantereet, luonnossa pärjäävä sotaväki sekä viisas ja kestävä suomenhevonen. Suomenhevosesta kuoriutui rintamalla sotilaille korvaamaton ”aseveli”. 

SA-kuva
Talvisodassa palveli noin 72.000 ja jatkosodassa 62.000 hevosta. Hevoset palvelivat kaikissa aselajeissa. Hevoset vetivät tykkejä, kuljettivat ruokaa, ammuksia ja kenttäpostia etulinjoille ja toivat sieltä takaisin kaatuneita ja haavoittuneita sotilaita.  

Hevoset liikkuivat taitavasti metsissä, tuntureilla ja soilla. Joskus niiden kavioihin kiinnitettiin suokengät.  Auraamattomilla maanteillä hevoset vetivät perässään hiihtäjiä ja ahkioon kasattuja aseita.

Armeijamme oli lähes riippuvainen hevosista, sillä esimerkiksi 3000 miehen vahvuisella jalkaväkirykmentillä oli käytössään yksi henkilöauto, kaksi moottoripyörää sekä 500 hevosta. Yli puolet tykistörykmentin miehistä oli hevosmiehiä ja hevosia huoltavaa henkilöstöä.
Hiihtoratsain etulinjaan. SA-kuva
Hevonen katetussa suojakopissa Sallassa. SA-kuva
 Siviilistä sotaväkeen

Suomessa oli vuonna 1939 noin 318 000 täysi-ikäistä ja 60 000 alle kolmevuotiasta hevosta, lähes kaikki suomenhevosia. Sotaan valmistautuva Suomi tiesi tarvitsevansa hevosia rintamalle ja arvioi kaikki Suomen hevoset. 

Armeijalla oli omiakin hevosia, mutta siviilistä tarvittiin runsaasti täydennystä. Sotakelpoisiksi todettiin 173 000 hevosta. Rintamalle ei otettu KTK-hevosia, kantavia tai pienen varsan kanssa olevia tammoja eikä alimittaisia hevosia. Talvisodassa palveli 72 000 ja jatkosodassa 50 000 siviilistä otettua hevosta.

Ratsuväkeä oli suunniteltu käytettäväksi perääntyvän puna-armeijan takaa-ajossa, jos vihollisrintama saadaan murrettua. Näin ei käynyt, joten ratsuväki jalkautettiin.
Ratsuväki H.R.R: matkalla etulinjoille. Ilomantsi, Tolvajärvi 1941.07.24. SA-kuva
Suomi oli jaettu hevosenotto-alueisiin, joille puolustusministeriö vahvisti luovutusmäärät. Hevosen mukana rintamalle annettiin asiaankuuluvia tykötarpeita, kuten päitsiä, loimia, juottoämpäreitä, puhdistusvälineitä, loimia, kauroja ja heinää sekä kuormaustarvikkeita, köysiä, kankia ja lapiota. Luovutetut hevoset luetteloitiin ja numeroitiin joko karvaan leikkaamalla tai kavioon polttamalla.  Jokainen hevonen sai kortin, johon kirjattiin sodan aikana tiedot siirroista, haavoittumisesta, sairauksista ja hoidoista.
 
Suurin osa luovutetuista hevosista oli tavallisia työhevosia, jotka olivat syntyneet ja kasvaneet kotitilallaan. Hevosiin oli kiinnytty ja huoli niiden pärjäämisestä oli suuri. Hevosottopaikalla nähtiinkin liikutuksesta kosteasilmäisiä isäntiä, joiden oli eron hetkellä vaikea luovuttaa ohjat armeijan hevosmiehille. Jotkut ostivat luovutushevosen mustalaisilta, jotta oma hevonen säästyisi rintamalta.  
Isännän ja hevosen kohtaaminen kaukana kotoa rintamalla. SA-kuva
Armeijan hevosmiehet pitivät hevosista rintamalla pääasiassa hyvää huolta. Sotatalvi 1939-40 oli hyytyvän kylmä, 40 asteeseen kiristynyt pakkanen koetteli sekä miehiä että hevosia. Hoitajat rakensivat hevosille korsuja, jaloittelivat hevosia purevina pakkasöinä, syöttivät niille omia leipäpalojaan selluappeessa ja hankkivat hevosille heinää ja rehua ”ei kenenkään maalta”, joskus oman henkensä vaarantaen.

Toisinaan hevosen hoitaja ja kotiväki ryhtyivät kirjeenvaihtoon, jossa kotiväki sai kuulumisia rintamalta ja hevonen hoitajineen leipää, sukkia ja muita tykötarpeita.
SA-kvua

Elämää rintamalla

Hevoset oppivat suojautumaan vihollistulelta maastoutumalla. Hevoset pudottautuivat polvilleen kuullessaan kranaatin lähestyvän, syöksyivät maantieltä metsään viholliskoneen havaittuaan, hiipivät kuin kissa tai pinkaisivat täyttä laukkaa pakoon aistittuaan pensaan takana väijyvän vihollisen.  Jotkut hevoset oppivat arvioimaan, minne ammus putoaa ja kieltäytyivät etenemästä liian lähelle kranaatin putoamispaikkaa. 
Hevonen poterossa. SA-kuva
Sotahevoset pelastivat reaktioillaan monta sotilasta. Hevoset oppivat pärjäämään tilanteissa, jossa haavoittunut sotilas ei kyennyt enää toimimaan. Kerrotaan, miten huoltohevonen osasi palata takaisin huoltojoukkojen luo, vaikka ajuri makasi kärryillä verenhukasta tajuttomana. 

Toisinaan hevoset pelastivat sotilaansa itsekin haavoittuneena.  Kun ammuksia kuskannut ryhmä joutui vihollisen väijytykseen, siirsivät miehet ammukset syrjään ja lastasivat rattaat haavoittuneilla, jotka vatsaan haavoittunut hevonen viimeisenä palveluksenaan veti turvaan kilometrien päähän sidontapaikalle. 
Sotilaan hevosta juotetaan Kämärällä. SA-kuva
Toisinaan hevoset joutuivat tekemään viimeisiä palveluksia myös viholliselle. Kun suomalaispioneerien tehtäväksi jäi haudata järvenjäälle kaatuneen 3000 vihollissoturin ruumiit rantamaastoon, uurasti taas suomenhevonen. Vihollinen ei häirinnyt vainajiensa kokoamista jäältä.

Hevostappiot

Hevosia menehtyi tai katosi talvisodassa 7200 ja jatkosodassa lähes 15 000. Hevoset liikkuivat paljon eturintamalla, jossa tulitus oli kiivasta. Jatkosodan alkuvaiheessa myös rehuhuollon ongelmat ja pitkät marssit näännyttivät hevosia niin, että satoja kuoli tai jouduttiin lopettamaan.  Hevosia kuoli myös ruokintavirheisiin, sillä kaikki hevosmiehet eivät osanneet asiaansa. 

Vahingoittunut hevonen viedään sairasvaunuun. Ilomantsi 1941.07.08. SA-kuva

Hevonen hakee joukkosidontapaikan teltasta tuttua  haavalääkettä. SA-kuva
Hevoset yöpyivät yleensä puiden alla tai poterossa, joka katettiin havunoksilla näkö- ja sirpalesuojaksi. Yöpyminen pakkastaivaan alla oli rankkaa erityisesti pitkien hikisten päivämatkojen jälkeen, eivätkä kaikki selvinneet hyytävistä öistä. 

SA-kuva
Hevonen sirpalesuoajssa. SA-kuva
Haavoittuneiden hevosten lopettaminen oli armollista, mutta vaikeaa, sillä monet kokivat hevoset ihmisen hulluudesta kärsivinä viattomina luontokappaleina. Toisinaan hevosmies antoi lopettamistehtävän asetoverilleen ja jäi itse paikalle tukemaan ja hyvästelemään hoitohevostaan. 

Kaatuneet hevoset pyrittiin hautaamaan kunniallisesti, mutta koska sodan melskeessä ei aina onnistuttu toimittamaan ruokaa linjoille saakka, joutuivat sotilaat joskus viimeisenä keinonaan käyttämään lopettamansa haavoittuneen hevosen ravinnokseen.  
 
Kantoliina paikoilleen asetettuna. SA-kuva

Hevonen tutkitaan sidontapaikalla rintamalla. SA-kuva
Suomen puolustusvoimien palveluksessa työskenteli noin 40 000 naista, joista suuri osa toimi sairaanhoitajina ja lottina.  Eläinlääkintälottia työskenteli kenttä- ja kotihevossairaaloissa avustaen leikkauksissa, huolehtien tallien puhtaudesta, ulkoiluttaen hevosia ja saattaen niitä junakuljetuksissa takaisin rintamalle tai kotiutettavaksi. Jotkut lotat kiintyivät hoidokkeihinsa niin vahvasti, että piilottivat ne eläinlääkärin tullessa tarkastamaan rintamalle palautettavia hevosia.
Osasto vetäytyy ja miinoittaa valtaamiaan alueita Petsamossa. SA-kuva

Takaisin kotitalliin

Hevoset palasivat kotiin joko haavoituttuaan rintamalla tai viimeistään sodan päättyessä. Välirauhan aikaan noin 40 000 hevosta kotiutettiin keväisiin kylvö- ja metsätöihin. 

Jälleennäkemisen riemu oli molemminpuolinen. Hevoset tunnistivat kotiväkensä usein paremmin kuin kotiväki hevosen, joka saattoi olla sodan jäljiltä vain varjo entisestään. Vaikka kantakorttien merkinnöissä oli joskus epätarkkuuksia, löysivät hevoset ja isännät toisensa, sillä hevoset kuopivat etukavioillaan, hirnuivat ja heiluttivat korviaan isäntänsä havaitessaan.

SA-kuva
Moni kotiutettava hevonen tunnisti kotimaisemansa. Eräskin junalla kotiin palaava sotahevonen tunnisti kotitilansa junavaunun laudoituksen yli, yritti päästä ulos liikkuvasta junasta, masentui suunnattomasti junan pysähdyttyä vasta tuntemattomalla asemalla ja räjähti riemukkaaseen tervehdykseen havaittuaan asemalle polkupyöräilevän isäntänsä. 

Hyväkuntoiset hevoset laukkasivat ja ravasivat palautuspaikalta kotiin ilman riimunarua kymmenien kilometrien matkan erehtymättä kertaakaan tienristeyksestä. Monet huonokuntoiset hevoset piti sen sijaan auttaa talliin, jossa ne rojahtivat oljille sodan uuvuttamana. 

Hevonen seuraa kiinnostuneena rahkeen korjaamista. SA-kuva
Kotiin palanneita sotahevosia kunnioitettiin ja monille annettiin kevyemmät työt. Kovin huonoon kuntoon päässeiden, usein reumatismista kärsineiden hevosten saatettiin antaa laiduntaa kesä rauhassa ja lopettaa ne vasta syksyn tullen. Huonokuntoisia hevosia kunnioitettiin myös viemällä ne teuraaksi varmistaen, etteivät ne joudu enää kiertoon.

Hevosilla oli myös henkisiä sotavammoja. Moni hevonen pudottautui loppuelämänsä ajan polvilleen tai pyrähti pakoon kuullessaan kovaa pauketta tai ujellusta. Joku singahti laukkaan aina kun metsästyskivääri ladattiin. Toinen ravasi ripeästi takaisin kotiin piiloon heinälatoon, jos metsätöissä tuli jotain outoa vastaan.  
SA-kuva
 Sotahevonen - sankarihevonen

Sanotaan, että Suomen sodissa hevonen turvasi mieheen ja mies hevoseen. Veteraanit kertovat, miten oma esimerkki ja auttamisyritys tehosivat rintamalla usein ruoskaa paremmin väsyneeseen hevoseen. Hevonen sai henkisiä lisävoimia sotilaasta, joka nousi rattailta viereen rämpimään kohti määränpäätä. 
Uupunut hevonen Rautjärvellä 1940.03.20. SA-kuva
Hevosiin turvauduttiin myös henkisesti. Moni väsynyt soturi käveli iltaisin talliin tapaamaan hevosia. Sotaa muistelevat veteraanit kertovat hevosten usein joutuneen pureksimaan väsyneiden sotilaiden murheita. Ei ihme, että hevosen menehtyminen rintamalla kosketti sotilaita usein kuin läheisen kuolema. 
Hevonen ja ajoneuvot lautalla ylimenoa varten. SA-kuva
Moni veteraani puhuu sodan käyneistä hevosista kuin aseveljistä ja mainitsee kaatuneiden hevosten kokeneen sankarikuoleman. Joku toteaa hevosten ansaitsevan kantakorttiinsa rintamasotilastunnustuksen. 

Ei ihme, että Suomen itsenäisyyden 80-vuotisjuhlavuonna Seinäjoelle pystytetyn Sotahevonen-patsaan varainkeruu saatiin valmiiksi ennätysnopeasti.  
Suomenhevonen kelpasi myös sodan voittajalle. Neuvostoliitto ei halunnut takaisin suomalaissotilaiden sotasaaliina kaappaamia 12 000 puna-armeijan hevosta. Sen sijaan sotakorvausmaksuksi kelpasi hyvin 18 000 suomenhevosta.
Sotamarsalkka Mannerheim. SA-kuva
Lähteitä: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keräsi vuonna 1975 satojen suomalaisten muistoja sotahevosista kansanrunousarkistoonsa ’Hevoset sodassa 1939-1944’. Riitta-Marja Leinonen Oulun yliopistosta työsti aineistosta raportin ’Hevoset ja ihmisen kumppanuus sota-aikana’, jota on käytetty tämän artikkelin pääasiallisena lähteenä. Muina lähteinä on käytetty mm seuraavia sivustoja: www.historianet., www.veteraanienperinto.fi; www.tyohevosharrastajat.net.; www.lappeenranta.fi/museot.
Kuvat: SA-kuva